Ahdistaa

 

Ihmiset ovat nykyisin ahdistuneita. Ahdistuneempia kuin aiemmin. Vai onko meillä nykyään enemmän aikaa ahdistua ja aikaa hankkia ahdistusdiagnoosi? On typerää ja jopa naurettavaa verrata nykytilannetta 1940-lukuun. Meidät boomerit työnnetään suonsilmään, jos moista ääneen sanomme. Herää typerä fossiili! (Faktana todettakoon - 40-luvulla ahdistus substantiivia hädin tuskin tunnettiin).   

Yläasteikäiset nuoret ovat niin ahdistuneita, että siirtelen heitä luokasta ja ryhmästä toiseen. Syynä ahdistus. Yritän löytää luokkatilan, opettajan ja sopivan ryhmän oppilaan ympärille. Josko silloin ahdistus helpottaisi sen verran, että koulunkäynti olisi mahdollista. Arvaan mitä ajattelet. Eihän ongelmaa näin ratkaista. Hetken päästä he ovat opiskelemassa. Seuraavaksi työelämässä. Ei työelämässä vaihdella ryhmiä ahdistuksen perusteella. Peruskoulun tehtävä on valmentaa oppilaita 2020 - luvun yhteiskuntaan. Ristiriita?

Laastareita? Karhunpalveluksia? Mennään helpoimman kautta? Mutta mikäli en toiveita toteuta, jää oppilas kotiin. Niin. Siitä(kin) periaatteesta olen joutunut luopumaan. Luokkaa tai ryhmää ei vaihdeta kaveriperusteilla – kaverisuhteet hoidetaan välitunnilla. Pah. Fysiikan ryhmä vaihtuu. Kotitalouden ryhmä vaihtuu. Käsityön ryhmä vaihtuu. Suitsait. Toteutan toisten toiveita. En tiedä teenkö oikein vai väärin. Tuntuu että teen väärin.

Lapsi tai nuori on neuvoton tunteensa kanssa. On hämillään ja pelkää. Jää ehkä kotiin. Jättää tulematta kouluun. Nuoruudestahan kuuluisi nauttia! Yläkoulussahan on ihanaa. Välitunnilla ihastutaan. Luodaan katseita. Alkuun ohimenevä vilkaisu. Lopulta puolen minuutin tuijotus ja polvet notkahtaa. Niin minulle kävi.

Yhä useampi jää kuitenkin kotiin. Valtakunnallinen, mutta vähän uutisoitui fakta. Kasvavat poissaolot peruskoulusta lisääntyvät vuosittain. Ajan henki tekee työtään. Me luomme kyllä erilaisia malleja, joilla poissaolo-ongelmaa yritetään kampittaa. Mallit ovat portaikkoja. Tietyn poissaolomäärän ylittyessä teemme toimenpiteitä. Tarkoitus on hyvä. Tehokkuudesta voimme keskustella.

Kouluvalmentajia palkataan kiihtyvällä tahdilla. Heidän tehtävänsä on houkutella ahdistuneita oppilaita omasta huoneesta hammaspesun kautta kouluun. Tekevät äärimmäisen tärkeää ruohonjuuritason syrjäytymisenehkäisytyötä.

Jotkut meistä käyttävät ahdistuskorttia väärin. Sitä käytetään keppihevosena. En voi kuitenkaan tietää milloin ahdistus on totta ja milloin väline, jolla yritetään päästä tavoitteeseen. Ahdistusta ei voi mitata kuten kuumetta. Ahdistuksen määrä ei selviä puhallus – tai verikokeessa. Ja jälleen paradoksaalisesti olen itse ollut niin ahdistunut, että siirsin Prismaostokset kätevästi silloiselle vaimolleni. Tuskaa tuotti pelkästään hereillä oleminen. En jaksanut olla taistelija, joka lähtee ostoslistan mukaan keräilemään taloustuotteita ostoskärryihin. Jäin kotiin. Todellinen ahdistus ei ole kiva tunne. Jos ahdistus kroonistuu, tulee elämästä paskaa.

Ahdistus aiheuttaa sairauslomia ja ennenaikaisia eläköitymisiä. Kustannukset yhteiskunnalle ovat massiiviset. Taloushaittojakin surullisempaa on inhimillinen kärsimys, joka heijastuu myös lähipiiriin. Ahdistus tarttuu. Se leviää yhteiskunnassamme kuin kolera.

Nykyaika on täynnä paradokseja. Tiedämme tänään enemmän hyvästä ja terveellisestä elämästä kuin aiemmin, mutta monella mittarilla elämme epäterveemmin kuin koskaan. Olemme ahdistuneempia kuin koskaan. Tekoäly kertoo valtavan määrän keinoja, joilla ahdistuksen voisi välttää. Poimittaisiin vaan elämäntapaohjeet ja alettaisiin elää niiden mukaan. Kuinka helppoa. Emme pysty. Nykyajan Einsteinin neuvot eivät muutu käytännöksi. Miksi?

Koska vaatimukset tavallisen ihmisen psyykeelle ovat kohtuuttomat. Liian kovat. Epäinhimilliset. Ihminen kokee olevansa yksin paineiden ristitulessa. Maaperä on otollinen riittämättömyyden ja mitättömyyden tunteelle. Teknologia, nopea tiedonvälitys ja some mahdollistavat jatkuvan reaaliaikaisen vertailun toisiin ihmisiin. Kauniita, komeita ja onnellisia ihmisiä. Menestyviä. Rikkaita. Ja me puutteelliset luomme itsestämme ihmiskuvan näiden valheiden perusteella. Ei perkele.

Päivitykset ovat usein kulisseja, joissa rypyt on poistettu naamasta kännykän manipulaatio-ohjelmalla. Osamaksueriä ja luottokorttimaksuja on kuukausittain niin paljon, että huomaamme olevamme taloudellisen kuilun reunalla. Mutta saamme elämämme näyttämään pramealta.

Vaikka tiedämme, että onnellisten somepostausten takana on jotain aivan muuta, emme me jaksa nähdä tämän valheverhon läpi. Otamme ne totuutena ja omanarvontunto laskee. Terve suhtautuminen itseen vaikeutuu. Näemme itsessämme puutteet ja viat. Jäämme niihin kiinni. Ahdistumme.

Kun maali on tavoittamattomissa, alkaa korvaavien ja ahdistusta lievittävien elämäntapojen markkinat. Ahdistus lievittyy hetkellisesti esim. pelaamalla, alkoholilla tai extreme-urheilulla. Ja ahdistus vaan lisääntyy. Ahdistava tunne on juhlien jälkeen aina pykälää pahempi.  Masennuslääkkeet tekevät kauppansa ja vertaistukea kyllä löytyy, kunhan osaa etsiä.

Amerikka on kuvaava ääriesimerkki. Julkkisrikkaat kuolevat ketamiiniyliannostuksiin, joita lekurit käyvät rahalla suoneen tuuppaamassa. Tavalliset keskituloiset menehtyvät joissakin osavaltioissa kaduille, opiaattimyrkytyksiin. Siis tavalliset koulutetut ihmiset! Ahdistaa, vaikka "kaikki on hyvin." Onnen metsästys on käynnissä, eikä mikään tavallinen riitä. Ja ilmiöön liittyy karmiva kaksinaismoralismi. Nänni ei saa näkyä telkkarissa. Lounaspaikassa ei saa olutta ilman passia. Sairasta.

16.10.23

Juttelimme terapeuttini kanssa nuoruudestani. Se oli kylläkin jo aika lailla pengottu. Kiltti, hyvä ystävä, suorittaja, traumatisoitunut psyykkinen oireilija ja sitä rataa. Oppinut elämään ahdistuksen kanssa.

Mieleeni tuli eräs tyttö yläasteajoita, joka oli myöhemmin kertonut olleensa minuun palavasti rakastu… no ainakin ihastunut. Kerroin tarinan terapeutille. Tyttö oli lähestynyt minua hiljattain messenger-viestillä ja kertonut ihastumisestaan minua kohtaan teini-ikäisenä. Tarinan kliimaksissa hän oli ajanut minua vastaan polkupyörällä syksyisellä kadulla. Minä olin kuulemma sanonut moi ja hän oli pissannut housuunsa. - ”Etkö sä tajua, että tuollainen on täysin poikkeuksellista. Noin ei tapahdu joka Jampalle. - ”Ei kai niin” totesin.

• ”Voisitko edes vähän olla ylpeä itsestäsi!”
• ”Kyllä mä voin” Ajoin mersulla hymy huulilla kotiin. Mersu tuntui poikkeuksellisen hyvältä autolta. Velekamersu. Ei ahdistanut. Nauroin ääneen. Spotify soitti Pave Maijasen elämän nälkää.

Kun ahdistus diagnosoidaan sairaudeksi, alkaa hoito. Pyhä kolminaisuus. Lääkkeet, keskusteluapu ja mahdollisesti breikki töistä. Sairausloma.

Lopulta ne kaikki tuli käytettyä. Välillä edelleenkin ahdistaa, yleensä ei. Sen tunteen kanssa oppii kyllä elämään. Kunhan se on satunnaista. Silloin se on osa tervettä elämää.