Onko elämä kilpailua?
Jokaisen ihmisen olisi hyvä elää elämäänsä omassa sarjassaan. Pitäisikö näin ajatella? Pitäisikö näin elämään suhtautua? Is it possible?
Jos 48 kiloinen nyrkkeilijä astuu kehään 100 kiloisen nyrkkeilijän kanssa, seuraa katastrofi. Karmeaa jälkeä.
Pelimerkit on saatu syntymässä, jotakuinkin puolet isältä ja puolet äidiltä. Niillä mennään. Saatuja ominaisuuksia voimme kehittää tiettyyn rajaan asti. Joskus, todella harvoin, ylitämme itsemme. Venymme ja saavutamme jotain suurta myös suhteessa toisiin ihmisiin. Työelämässä, urheilussa, musiikissa.
Määritämme onnistumisen elämässä vertaamalla itseämme toisiin ihmisiin, ainakin siihen asti, kunnes ikääntyessä kenties viisastumme. Oivallamme yhden keskeisen pointin. Minä voin olla sankari omassa elämässäni, suhteessa itseeni, suhteessa omiin tavoitteisiini. Olenkin tyytyväinen siihen puolen tunnin kävelylenkkiin. Se on ihan hyvä. Puolimaratonia ei enää tarvita.
Laajennetaan perspektiiviä. Luonnossa elämä on julmaa. Luonnonlait sanelevat olemassaolon. Jos et sopeudu, kuolet. Hurjaa, mutta totta. Tiedän sen. Olenhan biologi.
99% kaikista joskus eläneistä eliölajeista ovat kuolleet sukupuuttoon. Tämän hetken tiedon valossa elämää on ollut n. 4 miljardia vuotta. Maailmankaikkeus alkoi laajentumaan alkuräjähdyksessä n. 14 miljardia vuotta sitten. Se jatkaa laajenemistaan tälläkin hetkellä. Laajeneminen on helkkarin nopeaa. Älä ajattele liikaa. Sairastut unettomuuteen ja mitä näitä nyt on.
Suomen kallioperä on maailman vanhinta. Paikka paikoin miljardeja vuosia vanhaa. Sotkamossa osaavat pelata pesistä, mutta tuskin tietävät, että Hiukan pesisstadionin alla oleva kallioperä on 4 mrd. vuotta vanhaa. Se on graniittia. Eduskuntatalon rakennusaines. Veli venäläisen Iisakin kirkko Pietarissa on samaa materiaalia – suomalaista graniittia. Rakensivat pytinkiä muuten 40 vuotta.
Finlandia-talo tehtiin italialaisesta marmorista ja se oli sangen tyhmää. Ei se pohjolan oloihin sopinut. Olisivat tyytyneet graniittiin. Kolmatta kertaa se on nyt uusittu. Edelleen marmorista – voi tsiisus. Uusitussa Finlandia-talossa voi muuten mennä just nyt käymään. Tsekata marmori, kun se on vielä puhdasta.
Minulla on olokammarissa saksalaiset liuskekivikajarit. Ikä 300 miljoonaa vuotta.
Dinosaurukset katosivat maapallolta 65 miljoonaa vuotta sitten, vaikka olivatkin ylivoimaisia lajien välisessä kamppailussa. Ylivertaisia kilpailijoita. Niidenkin aika tuli lopulta täyteen. Asteroidi vai ilmaston lämpeneminen? Todennäköisesti yhteisvaikutus.
Jos asteroidi ei olisi tuolloin törmännyt Jukatanin niemimaalle Meksikoon, ei Janne rustailisi tarinoitaan. Ei olisi loppuun palamisia eikä Gazan kriisiä. Ei jaettaisi ämpäreitä Tokmannin avajaisissa. Jouluevankeliumin esittämisestä kyläkoulun joulujuhlassa ei olisi muodostunut yhtä aikamme suurista ongelmista.
Asteroidilotto mahdollisti sen, että nisäkkäät pääsivät juhlimaan. Ja lopulta Homo sapiens, helvetin viisas ihminen, otti Telluksen omakseen. Ihmislaji sai lajina alkunsa muutama satatuhatta vuotta sitten. Ja viimeisen sadan vuoden aikana ihminen onkin sössinyt, ekologiselta näkökannalta, koko pelin. Planeetta on surkeassa kunnossa. Kestävyysvajeet ovat lopulta pieniä juttuja oikeiden ongelmien rinnalla. Kaikki riippuu mittakaavoista, arvoista ja näkökulmista.
”Pieni ihminen suuressa maailmassa”, laulaa Yö. Mittakaavaa laajentamalla oma oleminen tuntuu mitättömältä, omat ongelmat olemattomilta, eikä AMG-mersukaan ole mitään. Huumoria.
Palataan alkukysymykseen. Pitäisikö ihmisen elää elämäänsä omassa sarjassaan vai olla valmiina kilpailemaan? Rusakon on edelleen juostava kettua pakoon, sillä ei ole vaihtoehtoja. Meillä on. Kilpailulta emme voi täysin välttyä, vaikka meillä kuinka on pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta ja vakuutellaan että kaikista pidetään huolta. Sehän on valtavan ihana ajatus.
Jouduin kilpailemaan pääsystä lentopallojoukkueen aloituskuusikkoon. Jouduin kilpailemaan pääsystä opiskelemaan. Jouduin kilpailemaan saadakseni open viran. Jouduin kilpailemaan reksinvaalissa. Ihminen joutuu tietyllä tavalla ”kilpailemaan” voittaakseen toisen ihmisen luottamuksen parisuhdemarkkinoilla – taisi olla huono esimerkki. Jääköön 😊
Väinö on harvoja poikkeuksia aikamme eliöistä, joilta kilpailu elämästä on täysin siivottu pois. Hyvä niin.
Kun vuosia karttuu, on armollista siirtyä kilvoittelemaan omaan sarjaan. On hyvä asettaa itselleen edelleen mieltä piristäviä ja elämään sisältöä tuovia pieniä tavoitteita. Ketään vastaan ei tarvitse enää kamppailla, eikä välttämättä enää vertailla leuanvetotuloksia.
Kamppailu muuttaa muotoaan. Elämän rajallisuus on koko ajan enemmän läsnä. Tasapainossa oleva ihminen sen hyväksyy, vaikka se välillä vituttaakin. Tulee kulumia, kolotuksia, outoja kipuja, ikänäköä ja fyysinen suorituskyky laskee. Treeneistä palautuminen on tolkuttoman hidasta. Seksuaalinen aktiivisuus ei ole kakskymppisen tasolla. Realiteetteja vastaan on turha räpiköidä. Nuoruus on mennyttä. Fakta.
Ihmisen elämä on kuitenkin ainutlaatuinen ja ainutkertainen, olkoonkin että olemme maailmankaikkeudessa onnettoman pieniä ja ajallisesti elämämme ei ole juuri mitään. Ilo, tyytyväisyys, rakkaus, toivo, nöyrä ylpeys itsestä, luottamus toiseen ihmiseen, empatia, innostus. Kun edellä mainitut fiilikset käyvät kylässä, kääntyy suupielet ylöspäin. Pienen ihmisen on hyvä olla suuressa maailmassa. Juuri siinä hetkessä.
Olenko oppinut leikkimään elämän leikkiä?
En ole vahva, en liioin heikkokaan
En kipua pelkää, enkä kuolemaa
Vaan sitä, että elämättä jää ainoa elämäni
Jäisin vain ruosteeksi raiteeseen
Kolhuksi parkkihallin kaiteeseen
Kun katsot minua, kerro mulle mitä sinä näät
Liikuta mua, Ninni Poijärvi, Tommi Kalenius