Maanantai 10.3.2025

Minun on löydettävä jokin mihin todella uskon ja alettava puuhailemaan sen ympärillä. Siis jotain sellaista, joka auttaa toista ihmistä ja on auttanut minua. En tarkkaan tiedä mitä se on, mutta se kehittyy. Se on löytymässä.

Tiedättehän – kaikki somen hylänneet tai päihdyttävän elämäntapansa terveellisempään päivittäneet kertovat valintojen johtaneen parempaan elämään. Kirkkaampaan olemassaoloon, jossa aistit ovat auki. He ovat herkkinä tajuamaan ympärillä tapahtuvia asioita. Ihmisten piiloviestit tulevat paremmin läpi ja kevään haistaa. Havaitaan pieniä yksityiskohtia, jotka aiemmin olivat hävinneet kiireeseen, päihdyttävien aineiden turrutukseen tai jatkuvaan somen tarpeeseen. Jos minnekään muualle ei ole kiire, niin someen nyt kuitenkin. Helvettiin tuo kiire!

Opin jostain, että taustahäly kuuluu elämään. Radio, TV, musiikki, ihmisten pulputus. Hiljaisuutta piti vältellä. Huomasin, että kun olin ihmisen kanssa hiljaisuudessa ja taustahäly puuttui, kuvittelin että kanssaseuralaisellani oli tylsää. Taustahäly tarvittiin, että olemassaolo oli jotenkin viihtyisää. En uskonut riittäväni hänelle hiljaisuudessa. Taas väärin Janne. Hiljaisuus ja toisen silmiin katsominen on oikeastaan ihan helvetin kaunista. Joitakin lauseita sinne tänne. Ja jälleen hiljaa.  

Tabut, vaietut totuudet, yleistämiset ja ihmisten välinen kemia tai kemiattomuus kiinnostavat juuri nyt. Niistä haluan kirjoittaa.

Niin minullahan on reilun kirjan verran pohdintoja elämäni käänteistä, lapsista, ihanista naisista, ihanista miehistä, omista kamppailuistani demonejani vastaan, isästä, äidistä, siskosta, työstä ja elämän järjettömyydestä ja järjellisyydestä.

Itsensä löytäminen ja itsensä hyväksyminen on työläs savotta. Se on mahdollista. Se on täysin totta, että meissä on hyviä ihmisiä ja sitten niitä, jotka eivät jaksa olla kaikille hyviä ihmisiä. Jeesushan neuvoi kääntämään naamaan lyöjälle toisenkin puolen naamasta. Siinä lienee jokin pointti, koska Jesse oli viisas mies. En kuitenkaan neuvonut omia lapsiani toimimaan niin.

Tänään oli outo päivä. Olin saanut sähköpostia.

” Olen vuosien ajan saanut seurata näköalapaikalta koulunne

menestystä, niin paikallisesti, kuin varsinkin kansainvälisesti

eri foorumeissa. Koulunne on dynaaminen ja ottaa aktiivisesti uudet

sekä vanhat perinteiset haasteet vastaan. Tähän vaikutat sinä

rehtorina ja huippu tsempparina, saaden koko kouluyhteisön

mukaan esimerkiksi kansainväliseen koulujen väliseen toimintaan.”

Kävin hyvästelemässä amerikan vieraat. Halattiin isot äijät selvinpäin. Itketti. Kättelin kaikki jenkkioppilaat. Kiittelivät ja käyttivät taas sitä ”sir” termiä.

Yksi oppilaamme tuli luokseni ja sanoi, että hänen kiusaajansa oli pyytänyt anteeksi ja sanonut että kaduttaa. Kävin kehumassa entistä kiusaajaa.

Kehityskeskusteluun. Ope sanoi, ettei ymmärrä kuinka voin jaksaa tällaista duunia. Vastasin että jaksan, koska on tuollaisia opettajia kuin sinä. Hän sanoi jaksavansa koska hänellä on tällainen reksi. Ei perkele. Ollaan todellakin samalla sivulla. Totesi surullisen kuuluisasta joulukahvipuheestani, että mua taisi silloin vituttaa. Niin vitutti. Naurettiin. Onhan toi hienoa.

Kutsuin loistavaa lähipiiriäni töissä emänniksi. Reaktio oli sellainen, että unohdan jatkossa emäntä-termin. No leidejä he ovat. Kyllä he sen tietävät.

Ihana tyttöystäväni rakastaa minua ja minä rakastan häntä. Cardigan-yhteistyö elää uutta nousukautta. Päivät pitenevät ja haaveilemani uusi CD-soitin tulee syntymäpäivänäni.

Mentiin penkkipellejen kanssa tekemään penkki. Siis penkkipunnerrusharjoitus. Pojat oli hauskalla tuulella. En referoi mitään jutuistamme. Nostin helpohkosti 5 kertaa viisi toistoa sadallakahdellakymmenelläviidellä kilolla. Josko se 160kg vielä tässä elämässä...

Life is good. Ja minäkin kai ihan jees.