Täytin tänään 53 vuotta - muistoja ja tilinpäätöksiä

Jäikö talenttini hyödyntämättä? Oliko niitä? Jos oli, onko ne mulla vielä? Jos ne on mulla vielä, onko peliaikaa jäljellä? Mitäpä meinasit loppuelämälläsi tehdä?

14.3.2025

Vanha mies entisestä elämästäni. Synttäriaamuna klo 7.00 kilahtaa tekstiviesti. He onnittelevat, he muistavat. Heitä on kaksi, mutta toinen on enää henkisesti läsnä. Minulle tulee lämmin ja hyvä olo. Vanha mies siellä jossain muisti minua. Facebook ei muistuta vanhaa miestä syntymäpäivistä. Vanha mies muistaa hänelle tärkeiden ihmisten merkkipäivät  muutenkin. Vastaan kiitollisena ilman hymiöitä. Ei vanhalle miehelle lähetetä hymiöitä.   

Olen tänään ollut tässä elämässä olemassa tasan 53 vuotta. Synnyin 14.3.1972 klo 10.40. Kun täytin kaksitoista vuotta, oli liikuntatunti. Liikunnanope oli Loikki. Reijo Loikkanen. Valtavalla nuoriin vetoavalla karismalla varustettu syntymätsemppari. Ei ollut muodollisesti kelpoinen opettaja, mutta kuului niihin harvoihin ihmisiin, jotka saivat nuoret pojat tuntemaan itsensä paremmiksi kuin olivat. Tein sählyssä maalin klo 10.40 ja kerroin syntyneeni juuri sillä kellon lyömällä. Loikki keskeytti pelin pilliin puhaltaen ja aloitti onnittelulaulun. Siis opettaja keskeyttää hauraassa iässä olevan ylipainoisen semilahjakkaan pojan maalin takia liikuntatunnin ja alkaa laulaa onnittelulaulua. Paskat hänen epäpätevyydestään.

Loikki antoi meille keskenkasvuisille ja epävarmoille pojille niin paljon latausta elämään, että antakaa nyt OAJ aktiivit hyvänen aika näiden epäpätevien superihmisten olla nuorten elämässä. Pelisilmää kiitos. Pallon peliin heittävä ja paikalta poistuva muodollisesti koulutettu liikunnan lehtori on säälittävä versio verrattuna ihmisistä kiinnostuneeseen, itseään jatkuvasti kehittävään ja työhönsä heittäytyvään ”epäpätevään opeen”. Siinä meillä paradoksi purtavaksi.

Toinen muisto Loikista.

Liikuntatunnin teema oli keihäänheitto. Edelleen kuudesluokka. Loikki näytti tekniikan. Hän näytti aina itse tekniikan. Teki rekillä jättiläisen ja veti 30 leukaa. Lajilla ei ollut väliä. Keihäs painoi 400 grammaa. Se mitä Seppo Räty viskoi, painoi tuplat. Menimme jonoon. Jokainen sai heittää ja jokaisen piti heittää. Kieltäytyjiä ei ollut. Kieltäytymiskulttuuri kehittyi paljon myöhemmin kuin 80-luvun alussa.

Luokkatoverini heittivät parhaimmillaan 20 metrin tuntumaan ja Loikki oli asemoitunut palauttamaan keihään 25 metrin kohdalle. Aurinko paistoi ja lumet olivat sulaneet Joroisten urheilukentältä aurattuja kasoja lukuun ottamatta. Niissä oli mustunutta lunta polveen saakka. Minä olin heitellyt pesäpalloa ja puusta veisteltyä keihästä kotona koulutiellä silloin ja tällöin.

Tuli minun vuoroni. Olin edelleen lihava. Keuhkokuumelaihdutus ja psyykeongelmat alkaisivat vuoden päästä. Jo heittäneet oppilaat oli komennettu istumaan vielä viileälle kevätnurmelle. Sydän löi saakelin lujaa. Vauhti, alkeelliset ristiaskeleet ja riuhtaisu. Heitin keihään 25 metrin kohdalla seisseen Loikin yli. Oli hetken aivan hiljaista. Loikki mittasi heiton. Se oli yli 40 metriä. Se sano ”Jumalauta”.

Treenasin keihäänheittoa Loikin ohjauksessa satunnaisesti kaksi vuotta, kunnes muutin Varkauteen. Keihäänheitto loppui siihen.

Olimme lentopallokisamatkalla Savonlinnassa helvetin kylmän talven lauantaina joskus 90-luvun alussa. Pysähdyimme paluumatkalla Joronjälkeen välikaljoille. Edellinen pysähdys oli ollut Juva-hotellissa. Siellä esiintyi Erkki Junkkarinen. Loikki oli Joronjäljessä tiskillä tuopin ääressä ja hinasin itseni hänen viereensä. Halasimme. Juttelimme. Liikunnanopettajani, tsempparini ja mentaalikoutsini (tietämättään) totesi nauttineensa yhteistyöstä kanssani. Olin kuulemma ihanneoppilas ja valmennettava ja minulla oli helvetinmoinen heittokäsi, joka jäi tässä elämässä hyödyntämättä. Tarjosin ukolle oluen. Sen jälkeen emme ole nähneet.

Heittokäteni ohella olen hukannut elämässäni muitakin lahjakkuuksiani. Ne ovat olleet vajaakäytöllä. Mutta niin käy lähes jokaiselle. Olisin voinut haastaa itseäni, hakea työpaikkoja ja kilpailla.  Pyrkiä eteenpäin ja kehittyä. Tavoitella isompaa ja kenties pettyä. Olisi pitänyt uskaltaa. Vai olisiko? Olisiko pitänyt työntää persoonani syrjään ja alkaa pyrkyrivirkamieheksi, joka säilyttää kontrollin joka tilanteessa. Ei pöljäile. Malttaa olla aina tahdikas ja laskelmoiva. Laskee aina vaan kymmeneen ja kiittää palautteesta. Mitäänsanomaton ammattijargoni olisi kaikunut työhaastatteluissa. Osallistava johtaminen ja benchmarkkaus. Hyi helvetti! Se en ole minä.

30.10.2023

Heräsin maanantaiaamuun. Ulkona oli satanut ensilumi. Tai ainakin sen tapainen. Härmää – kai. Viikonloppu oli ollut kaksijakoinen. Join perjantaina yksin kuohuviinipullon ja muutaman kaljan. Lauantaina oli treffit ystäväni kanssa. Hän on nainen. (Sittemmin hän heivasi minut elämästään). Minut heivataan harvoin kenenkään elämästä. Kai minä kännissä loukkasin. Sen kyllä tarvittaessa osaan. Pannaan pysyvä välirikko mun piikkiin.

Ne eivät olleet sellaiset treffit. Me emme seurustele. Kävimme syömässä Kalliossa Helsingissä ja menimme Helsingin kaupunginteatteriin. En enää pelännyt paniikkikohtausta, eikä sitä tullutkaan. Minua kuitenkin himmeästi hävetti – olin nuutuneen näköinen ja nainen sanoi sen minulle. Kuohuviinipullo ja muutama kalja näkyy naamasta.

Ilta oli kuitenkin onnistunut ja kiva. Kappale oli Christien Hiirenloukku. Lähdin Helsingistä iltajunalla kotiin. En juonut, vaan ajoin autolla juna-asemalta kotiin. Sunnuntaina kävin salilla. Tein kyykkyä. Maksimit. Päätin aloittaa lintujen ruokinnan. Sunnuntai oli hyvä päivä, vaikka krapulan rippeet vielä selkeästi tuntuivatkin.

Maanantaiaamuna toteutin syksyiset rutiinit. Ylös sängystä puoli seitsemän, lääkkeet C-vitamiiniporeella alas, kahvi tippumaan, Väinölle ruoka, suihkuun, vaatteet päälle ja kahville. Kirkasvalolamppu päälle ja digihesari. Olin ostanut uuden keittiökalusteryhmän, vaikka taloudellisesti tiukkaa olikin. Siinä istuessa näin lintujenruokintapaikalle. Aikaisempi ”baarikalusteryhmä” oli ollut keittiöön alusta alkaen sopimaton, eikä siinä istuessa nähnyt ulos. Kellojen siirtäminen talviaikaan toi aamuun valoa. Linnut olivat heränneet. Ensin tulivat mustarastaat. Ne eivät pelkää pimeää ja ovat niitä aikaisia lintuja, jotka….

Sitten tulivat varpuset, talitiaiset, suosikkilintuni sinitiaiset ja punatulkku. Koin ihmeellisen onnen aallon. Se ei tullut lääkkeistä, ei viinasta, ei mistään keinotekoisesta. En syventynyt Hesarin Ukraina- tai Gaza-uutisiin. Katselin vartin lintuja ja join kahvia. Vain kynttilä puuttui.

Väinö makasi edessäni pöydällä ja turisi. Taidan vittuillessani opetella nauttimaan elämän pienistä hetkistä. Ajoin mersulla koululle. 34 000 euroa velkaa edelleen. Mersuun.

Harva meistä saavuttaa aineellisilla menestysmittareilla elämässään sitä, mihin olisi voinut yltää. Rajoittavia tekijöitä on valtavasti ja harva meistä itsensä ylittää. Ajoittain se kyllä onnistuu. Mitä se hukattu potentiaali minussa on? Olisiko sitä potentiaalia ollut? Mielen ongelmat ovat rajoittaneet itseni kehittämistä ja kyynärpääpyrkyryyttä. Energiaa kului itsensä koossa pitämiseen. Se on fakta. En mä sitä muuksi muuta. Tosin halveksin kyynärpääpyrkyryyttä.

Kun ikääntyy ja elämän rajallisuus konkretisoituu, alkaa olemaan tyytyväinen siitä mitä on ja mitä on saavuttanut. Lapset. Ystävät. Rakkauden tunteet. Pehmeät arvot alkavat tylyttämään kovia menestymisen arvoja. Onkin yhtäkkiä ihan hyvä olla. Intohimo ja palo kehittyä eivät ole kadonneet, mutta ne eivät ole enää itseisarvo. Jari Sarasvuon kehittymään pakottavat teesit eivät ole miesoletetulle ehdotonta Raamatun sanaa. Ne ovat harkittavia vaihtoehtoja muiden vaihtoehtojen joukossa.   

”55-Vuotias vanhus jäi auton alle ja kuoli.” Näin kertoi Joroisten lehti 80-luvulla. En tiedä mistä sen muistan, mutta niin siinä luki. Uutiskynnyksen ylitti myös Osulan edestä varastettu punainen potkuri. Nykyisin 75-vuotiaistakaan ei käytetä vanhus – nimitystä. Senioreita ovat korkeintaan. Matkustelevat, crosfittaavat, juhlivat ja ovat niin saakelin kiireisiä. Tönivät Tokmannin jonossa, eivätkä jää sanailussa kakkoseksi. Opettavat nuorta 53-vuotiasta rehtoria. ”Elä sinä poika opeta isääs naimaan.”  Siinä on parempi olla vaiti. Aivan hiljaa.

Olenhan minä elänyt jo sangen pitkään. Minun ikäisiä ukkoja kuolee tämän tästä sairauskohtauksiin. Diagnosoimattomat uniapneat yksinasuvilla ovat valtaisa riski. Hengityskatkos jääkin päälle ja tulee kuolio kylään. Tarinoitahan riittää. Jos on elänyt kuin viimeistä päivää, tulee aika tehdä soppari viikatemiehen kanssa. Toiselle puolelle ovat ennenaikaisesti lähteneet mm. Lindholmin Olli, Nykäsen Matti ja Saarikosken Pentti.   

Harmittaahan minua masennukselle hukkaamani vuodet, jolloin nautinto elämään saatiin väärillä keinoilla. Mutta helvettiäkö minä sille enää teen. Se meni niin kuin meni, mutta ihmiset olivat minulle silloinkin niin valtavan ihania. Pirjo Pohjoispuiston koulusta toi mulle tänään reksitapaamisessa suklaamunan syntymäpäiväni tähden. Täh! Onhan se nyt hianoo 😊