Ongelma

Ihmisillä on elämässään ongelmia ja ihmiset tekevät virheitä. Isompia ja pienempiä. Olen saanut elämässäni tutustua hurjaan määrään ihmisiä. Ongelmatonta ja virheetöntä ei ole vastaan tullut. Jokaisella on jotain.

Tämä aika, jota elämme, on hurskastelun kulta-aikaa. Olemme parempia ja tehokkaampia kivittämään virheentekijät kuin koskaan aiemmin. Sitten on hyvä painaa pää illalla tyynyyn. ”Minä olen hyvä, mutta se dille jonka somessa dissasin on idiootti”. Uni tulee viiteen minuuttiin. Surullista.  

Osalle meistä käy todella huonosti. Alamme toistamaan tekoja, joista seuraa välitön hyvä olo. Pikaisesti tuotettu hyvä olo on turhan usein keinotekoinen ja valheellinen. Kehittymässä oleva paha tapa alkaa tuottamaan harmia lähimmille ihmisille. Tapa nollata, joka on nerokkaasti keksitty, onkin haitallinen. Se ei ole hyväksi kenellekään. Ongelma kasvaa ja tyhjät lupaukset kaikuvat kodeissa. ”En juo enää, en petä enää, en pelaa enää.” Ihmiselle tulee paha olo. Läheisillä olo on vieläkin pahempi. Paha olo poistuu hetkeksi jatkamalla samoja tekoja, joilla paha olo on hankittu. Pelaamalla, ryyppäämällä, pettämällä. Jep. Kierre on valmis. Paradoksi. Tuskaton tuokio pieni.

Elämä alkaa mennä päin persettä. Lapsuudessa on tapahtunut ikäviä asioita. Traumoja ei käsitellä. Muistakin elämän möröistä ollaan hiljaa. Ei puhuta. Siellä ne taustalla vaikuttavat. Kodeissa on alkoholismia, väkivaltaa ja rauhalliset seesteiset hetket ovat harvinaisia. Narsisteja on vietävän paljon, jos lehtijuttuja uskoo. Joku alkaa toistamaan vanhempiensa virheitä. Kumpi on enemmän syyllinen käytökseeni, minä vai vanhempani? 

Emme halua, että ihmiset tietävät pimeistä puolistamme, joita häpeämme. Häpeä ja syyllisyys ovat raskaita ristejä kantaa, vaikka niistä ei tietäisi kuin kantaja itse. Syyllinen olo tulee teoista, joita omatuntomme tai moraalimme ei hyväksy. Kulisseja rakennetaan. Omaatuntoa manipuloidaan. Se venyy mukavasti. Häpeä luutuu vähitellen osaksi ihmisen persoonaa ja alkaa vaikuttamaan jokapäiväiseen toimintaan ja valintoihin. Pelkäämme paljastumista ja triggeröidymme ihmeellisistä asioista. Ympärillä olevat ihmiset ihmettelevät outoa käytöstämme. No eihän ne nyt voi tietää. Historia on mikä on.

Heikkouttamme tai jännityksen kaipuussa hairahdumme yhä uudelleen ja uudelleen ja tie alkaa viettämään huonoon suuntaan. Valitaan helpoin ja usein nopein vaihtoehto, jolla paha olo poistuu tai tylsyyteen saa jännitystä. Toistokerrat lisääntyvät. Sairaita rutiineja alkaa syntymään. Vähitellen kehittynyt addiktio alkaa vaikuttamaan parisuhteeseen, perheen dynamiikkaan, työhön ja ystävyyssuhteisiin.

Yksi alkoholisoituu. Toinen on peliaddikti. Kolmas on parantumaton pettäjä. Neljäs napsii rauhoittavia ja jaksaa seuraavaan päivään. Viides turvautuu väkivaltaan. Kuudes sekoaa pornoon. Seitsemäs treenaa sekopäisesti. Kahdeksas haluaa salaa työpaikan komeaa ja nuorta työntekijää. Näkee unen ja potee morkkista siitäkin. Sairastaa kiltteyttä. Yhdeksäs ei siedä epäsiisteyttä, eikä vieraita kodissaan. Kymmenes nauttii normaalista elämästä ja jotenkin outoa on sekin. Normaalia ei voi määritellä. Milloin raja ylittyy ja normaalista tulee epänormaalia tai terveestä sairasta? Raja on kuin viiva vedessä.

Parisuhteet loppuvat. Yhä harvemmalla oppilaalla biologiset vanhemmat asuvat samassa osoitteessa. Perherakenteet ovat muuttuneet. On jos minkälaisia virityksiä. Lapset ovat muovipussilapsia. Ravaavat kahden kodin väliä. Isän mielestä äiti ei hoida kasvatusta. Äidin mielestä isä kasvattaa väärin. Lapsi oireilee koulussa ja syy on koulussa. Helppo ratkaisu.

Avioero? Vakava päihdeongelma, jatkuva pettäminen, väkivalta – päätös on helppo. Tai helpohko. Erotaan.

Avioero? Välillä on hyviä jaksoja, ihania hääpäiväpäivityksiä ja muistoja, mutta happi loppuu. Elämä tuntuu paskalta. Haetaan syy parisuhteesta ja toimimattomasta arjesta. Joudun luopumaan liiasta, jos liitto jatkuu. Minä joudun luopumaan. Minä. Erotaan. Päätös on vaikea. Tai vaikeahko.

Lapsuus, nuoruus, aikuisuus, keski-ikä, vanhuus. Mielen kanssa treenaamista kaikki ikäkaudet. Nukahtamislääkkeet ottivat minusta niskalenkin, vaikka niin ei pitänyt käydä. Eihän minkään elämässä eteen tulevan ongelman kanssa pitäisi niin käydä. Ja sitten tulee se koruton päivä, jolloin toteat, että ei perkele. Mulla on jonkin sortin ongelma!

Ja matka outoon elämäntilanteeseen tapahtuu usein saman kaavan mukaan. Laitetaan sammakko kattilaan. Lisätään lämpöä vähitellen. Sammakko sopeutuu ja kestää uskomattomia lämpötiloja, kunhan lämpötila nousee vähitellen. Kerralla moinen lämpötilan lisäys olisi saanut sammakon hyppäämään kattilasta oitis pois. Vaan ei hypännyt.

Menet vierailulle tuttavaperheeseen. Aivan outo dynamiikka ja ilmapiiri. Eihän tuollaisessa yhteisössä voi ihminen elää – kyllä voi koska kaikki tapahtui vähitellen. Miehen juominen, vaimon tyly vittuilu, lasten yletön ruutuaika. Fiksuja ihmisiä. Sä et moista kestäisi. Kyllä sä kestäisit. Kaikki havaitsemasi outous tapahtui vähitellen.  

Unettomuuteni oli tehnyt elämästäni aika-ajoin helvettiä. Kun lyhytvaikutteiset nukahtamislääkkeet tulivat markkinoille 90-luvun lopulla, osui kaikki kohdalleen. Olin juuri valmistunut bilsan ope ja odotin paikkaa päästä urallani eteenpäin. Opena en olisi itselleni riittävä. Jos minä en ole itselleni riittävä, teen melkein mitä vaan että riitän itselleni. Nyt tiedän, etten olisi itselleni riittänyt, vaikka olisin päätynyt Ruotsin kuninkaaksi. Ongelma oli lyhyt pururata. Pääkoppa. Vasemmasta korvasta oikeaan korvaan.

Unettomuus aiheutti elämässäni sietämätöntä puolitehoisuutta. En ollut parhaimmillani, koska en nukkunut. Unettomien öiden jälkeen kuljin puolivaloilla töissä, enkä jaksanut treenata. Kaksi silloisen elämäni tärkeintä asiaa; työ ja treenaaminen menivät perseelleen. Olin epätoivoinen ja kierre syveni. Viisi tuntia unta, sitten neljä, lopulta kaksi. Tätä menoa en jaksa. Mieli seilasi ja epätoivo varjosti elämää. Ja simsalabim ja ananasakäämä. Pelastus oli keksitty.

Lääkevastainen Janne kokeili ja se oli kerrasta menoa. Kunnolla kuivanut koivuhalko. Halkomakirves nasahtaa keskelle halkoa; nautinto. Kaikki natsaa. Pilleri suuhun oli kuin kirveen isku keskelle koivuhalkoa. Täydellinen ajoitus, täydellinen vaikutus, taivas on auki. Se oli osuma.

Miksi minusta tuli niin hyvä kamu nukahtamislääkkeiden kanssa?

Oli alttius, muutamat traumat, luonne oli se mikä se oli, armollisuus kaikkia muita paitsi itseä kohtaan, mokailut, häpeä, pakeneminen, pakottava tarve tulla joksikin, unettomuus, burnout, masennus, paniikit. Mikä oli syy ja mikä seuraus?

Unilääkkeet ovat huumaavia kapseleita, joita lääkärit määräävät normaaleille keskiluokkaisille ihmisille. Ihmisille, jotka elävät normaalia keskiluokkaista elämää kasvattaen lapsensa ja maksaen veronsa. Aiemmin lääkeitä määrättiin sangen holtittomasti, nykyisin vahva kontrolli päällä. Pillereiden yksi tarkoitus on pitää henkilö työkykyisenä. Sukelsin siihen putkeen. Kun joutilaisuus kotisohvalla ei enää onnistunut, eikä koko ajan voinut olla lenkillä, loksahtelivat palat kohdalleen. Medikalisaatio tavoitti aiemmin lääkevastaisen Jannen. Ja onnistuneesti tavoittikin. Jaksoin leikkiä paremmin elämän leikkiä. Unilääkkeiden käytön lisääntyminen tapahtui vähitellen. En päivääkään vaihtaisi pois – totta helkkarissa vaihtaisin.

Lopetin unilääkkeiden käytön ja muutin asennoitumiseni unettomuuteen. Pakko on kadonnut. Olen tavoittanut nostalgisen huumaavan yön uudestaan, joista nautin nuorena. Yön taika on ihmeellinen, jos sitä ei tarvitse juosta pakoon. Nuoruuden ja keski-iän välissä on pitkä siivu elämää, jolloin iltoja ja öitä ei ollut. Unilääketokkurassa vietetyt illat ja yöt eivät jättäneet muistijälkiä.

Miten onnistuin pääsemään irti? Kerron myöhemmin.