Miltä masennus tuntuu?

Elämä on lahja. Elämä on ihme. Jokaiseen aamuun pitäisi herätä kiitollisena. Koska täällä ollaan, täytyy tästä touhusta nauttia. Sit käykin niin, ettei elämä tunnu lahjalta, eikä ihmeeltä ja jokaiseen aamuun on tuskallista herätä. Alkaa illan ja unen odotus. Edessä olevan päivän hoidettavat hommat tuntuvat esteiltä, joiden yli on jotenkin könyttävä. Posi-ihmiset ärsyttävät. Mitä helvettiä on tapahtunut?

Burnout toi minulle mukanaan liudan diagnooseja. Ensimmäisellä kerralla hakeutuessani lääkäriin, en kyennyt kunnolla edes kertomaan oireistani. Tämä kokenut isokokoinen ja parrakas lääkäri (miesoletettu) ymmärsi kuitenkin heti mistä oli kysymys. Jälkeenpäin ajateltuna lääkäri oli rohkea. Hän halasi minua isällisesti ja sanoi että tästä kyllä selvitään. Ajattelen nyt, että halaaminen oli häneltä harkittu ja oikea siirto. Tarvitsin sitä, hän näki sen ja hän teki sen. Valkoinen takki päällään. Ei lääkärit tapaa potilaitaan halailla.

Masennus on mielen syöpä. Moni kuolemantuomion saanut viisikymppinen terminaalihoidossa oleva syöpäsairas elää onnellisemman loppuelämän, vaikka se kestäisi vain puoli vuotta, verrattuna vakavan kroonisen masennuksen kanssa taistelevaan pitkäikäiseen ihmiseen. Vertaus on karu ja rohkea, mutta väitän että se on totta.

Masennus vie elämästä ilon ja tarkoitus tehdä asioita katoaa. Kaikki normaalisti rutiinilla hoidettu arkinen askare kyseenalaistuu: ”Miksi nousisin sängystä, miksi pitäisi syödä, miksi astiapesukone pitäisi tyhjentää?” 

Viisaat selittävät masennuksen kemiallisena häiriönä aivojen välittäjäainetoiminnassa. Onnen välittäjät aivoissa jättävät työnsä tekemättä. Laiskottelevat kannustinloukuissaan. Perkeleet.

Masennuksen voi laukaista pitkään jatkunut katkeamaton stressi, synnytys, krooninen unettomuus, käsittelemättömät traumat tai alkoholismi. Noin esimerkiksi. Geenit altistavat – masennukseen taipuvaiset vanhemmat saavat masennukseen taipuvaisia lapsia.

Minun masennukseni oli minun masennukseni, eikä samanlaista ole ollut kenelläkään toisella. Uskon, että masennustani lopulta pahensi se, etten jäänyt sänkyyn voimattomana surkuttelemaan pahaa oloani, vaan lähdin hoitamaan velvollisuudet – kaikki velvollisuudet. Sairausloma ei ollut vaihtoehto. Jos jäisin makaamaan, saisin maata koko loppuelämäni, ajattelin. En siis ottanut sitä riskiä kertaakaan. Juoksulenkillä en ottanut koskaan kävelyaskelia. Sitten annan periksi aina, ajattelin. On siis juostava. Kiireeseen pääsee pakoon.

Oli sitten kyseessä sekoiluviikonloppu (juhliminen) Tampereella ja kaupan päälle uneton sunnuntain ja maanantain vastainen yö tulevan viikon haasteita peläten tai rauhallinen kotiviikonloppu, toimintamalli oli aina sama. Tulessa ei jumalauta makailtu. Olo oli ahdistunut. Hikisenä sängystä ylös ”älä ajattele mitään”, suihkuun, kahvikuppi, lapset tarhaan ja töihin.

”Hyvää huomenta kaikille”. Katse viisti opehuoneen lattiaa. Pakotettu hymy. Sydän otti lisälyöntejä. Hyperventiloin. Väkinäiset vuorosanat. Luokan eteen satoja kertoja ja aina epävarmana tulevasta. Silti ihmeellisen suosittu opettaja. Paradoksien paradoksi – sekin.

Masennuksessani tyypillisiä piirteitä olivat paniikkihäiriökohtaukset, unettomuus, vaikeus pitää ystäviin yhteyttä, mitätön ja saamaton olo, sekä ”mikään ei tunnu miltään” – fiilis. Nämä tuntemukset kietoutuivat päässäni ihmeelliseksi mössöksi. Kun mikään ei tunnu miltään on motivoituminen elämän askareisiin sietämättömän vaikeaa. Mutta minä pakotin itseni. En voisi pienten ihanien lasteni edessä romahtaa. En voi kräkätä, en tiltata, en paljastua. Elämästä katosi rentous – hommat hoidettiin väkisin, kädet nyrkissä. Kädet housun taskuissa. Masennuksesta ei tiennyt kuin vaimo. Osasin bluffata helkkarin hyvin. 

Masennuksesta huolimatta jatkoin satunnaista ryypiskelyä, vaikkakin viina pahensi tilannetta. Jos sairastut masennukseen, jätä viina. Alkoholi lamauttaa aivoista ne viimeisetkin kannustinloukuissaan lojuvat hyvän mielen lähetit. Yksikään niistä ei hoida enää hommiaan. Alkoholin merkitys masennuksen kehittymisessä on suuri. Parantumisen torppaajana se on vieläkin suurempi. Suurempi kuin luullaan. Believe me.

Vaikeimpina päivinä ihmisten tapaaminen tai pelkkä näkeminen tuntui ahdistavalta ja ylivoimaiselta. Tyhjä smaltalk oksetti. En jaksanut kysyä koulussa ihmisiltä kuulumisia. Juoksin päivät läpi.

Omaa olemistani ja tekemisiäni peilasin toisiin, parempiin ihmisiin. Ei ne sen parempia olleet. Tunne siitä oli kuitenkin voimakas. ”Naapuri haravoi, minä en”. ”Siinä menee onnellinen perhe kauppaan, en pysty edes siihen”. ”Kaveri soitti ja kertoi juosseensa 20 km, minä juoksin 6 km – olen siis mitätön paska”.

Lähes kaikesta havaitsemastani informaatioista osasin taitavasti seuloa sen osan, joka sai minut tuntemaan itseni mahdollisimman huonoksi. Se on aivan oma taitolajinsa, eikä sitä tarvitse opetella. Masennus tuo sen taidon kyllä tullessaan. Myös aiheita vitutukseen on maailma täynnä. Masentunut löytää nekin hienosti. Liikennevalojen punainen valo palaa liian pitkään. Palkka on surkea. TV-ohjelmassa on liikaa mainoksia. Masentunut murehtii asioita, joihin voi vaikuttaa ja myös niitä, joihin ei voi vaikuttaa.

Masentunut kietoutuu itsensä, tunteidensa ja ajatustensa ympärille. Se on itsekästä, mutta masentunut ei muuhun pysty. Ja sekin harmittaa. En jaksa huomioida riittävästi ihania lapsiani, surkuttelen mielessäni vain omaa oloani. Jos hetkeksi unohtaa oman tuskansa ja innostuu jostain, havahtuu säpsähtäen ihmettelemään möykyn poissaoloa hengitysteistä. Samalla hetkellä möykky on tutulla paikallaan. Tuo ahdistusmöykky on kulkenut mukanani läpi elämän. Nykyisin osaan tehdä sopivia peliliikkeitä sen ilmaantuessa. Rauhoitun ja lasken kierroksia. Otan suorittamisesta vapaan illan. Katson urheilua ja jutskailen Väinön kanssa. Kuuntelen kotimaista pop -, rock – ja iskelmämusiikkia. Lojun. En anna möykylle ja ahdistukselle mahdollisuutta kroonistua ja jäädä paikalleen pysyvästi. Erään terapeutin kanssa opettelimme hengittämään möykyn läpi. Silmät suljettuina ja hengitykseen keskittyen. Se auttoi. Suosittelen – terve tapa hoitaa ahdistusta.

Masentuneella ihmisellä sinnittely ja tavoitteen saavuttaminen, perjantai tai loman alku ei tunnu miltään. Näin kävi myös minulle. Lopetin odottamisen. Työpäivän jälkeen ei tunnu miltään, perjantai ei tunnu miltään, loman aloitus ei tunnu miltään. Sitku-ajattelukaan ei ollut enää käytössä, koska olin huomannut, ettei sittenkään tapahdu mitään. Ei loman aloitus tunnu miltään. Ei maratonin juoksu tunnu miltään. Ei pomolta saatu kehu tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään.

Paranemisen jälkeen alitajuntaan jää muistijälki – entä jos masennus uusiutuu? Vaikean masennuksen uusiutumisen todennäköisyys on 50%. Tunteen kanssa oppii kyllä elämään. Erilaisia oireita ja tuntemuksia, joita masennus toi, kuten vaikea unettomuus, sosiaalisten tilanteiden pelko, paniikkihäiriökohtaukset ja rytmihäiriöt on pitänyt voittaa yksi kerrallaan. Ja niin olen tehnyt. Perkele.

Mielen ongelmissa ja häiriöissä on vaikea sanoa, mikä on syy ja mikä seuraus. Ne on niitä veteen piirrettyjä viivoja ja asioita, joita on vaikea sijoitella järkevästi millekään janalle.  Kuinka paljon alkaneet paniikkikohtaukset jouduttivat masennuksen syntyä vai oliko paniikkihäiriökohtaukset masennuksen syy? Mikä oli vuosia johtuneen unettomuuden osuus? Entä kapseloituneiden traumaattisten nuoruuden kokemusten? Kun masennus oli lauennut burnoutin jälkeen, lisäsi se paniikkikohtauksia ja kohtaukset lisäsivät pelon määrää jokapäiväisessä elämässä. Masennus syveni entisestään.

Masennus on nostettu kansantautien joukkoon sydänsairauksien ja syöpien rinnalle. Masennus ja muut mielenterveydenhäiriöt ovat suurin syy varhaiseläkkeisiin. Joka toinen varhaiseläkkeelle päätynyt on masentunut. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet jäivät kakkoseksi kauan aikaa sitten.

Mielenterveysongelmista aiheutuu valtiolle vuosittain 11 miljardin euron kustannukset, syöpäsairauksista 1 – 1,5 miljardia.

Tänään olen terve. Myöhemmin kerron oivalluksista ja keinoista, joiden avulla selätin masennuksen. Taipumus melankoliaan ei minusta koskaan katoa, vaikka ”pelle” olenkin.

ps: Elämä on kuin onkin lahja. Ja ihme!