Kun mieli korjaantuu, alkaa ihmeellinen uusi elämä. Se ei todellakaan tapahdu hetkessä. Se on saakelin pitkä prosessi. Mitä pidempään olet mieltäsi sairastuttanut, sitä pidempi on toipuminen. Jälkeenpäin huvittaa omat päiväkirjamerkinnät seinään törmäämisen ajoilta. ”Uudistan tapani suhtautua elämään, itseeni, työhön, ystäviin ja päivitän rutiinit” Voi veljet mitä parodiaa.
Kompuroinnin, terapian, lääkityksen, pysähtelyn, arvojen – ja rutiinien päivityksen jälkeen voi tapahtua pieni ihme. Jokapäiväinen arki ei olekaan enää selviytymistä. Elämä ei olekaan pelkkää illan odottelua. Huomaa heräävänsä päivään, jolloin tuleva päivä ei tunnu enää esteradalta. Siis että suihkuun meno ei olekaan enää pelkkä suoritus, kahvinkeitto ei olekaan enää pelkkä suoritus, Väinön muonitus ei olekaan enää pelkkä suoritus, töihin meno on edelleen suoritus. Heh. Illan pakollinen treeni ei olekaan enää välttämättömyys. Sohvalle jääminen on vaihtoehto. Demonit ovatkin hiljaa. Pitävät turpansa kiinni.
Päivätyöni on paineistettua. Säilytän rauhallisuuteni lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Säilytin sen kymmenen vuotta sitten. Säilytin sen kaksikymmentävuotta sitten. Säilytän sen halutessani tänäänkin. Joskus hallitusti provosoidun esim. järjettömiä väitteitä puhelimessa latelevalle huoltajalle. Kiihtymiseni on kuitenkin kontrollissa. Olen sitä mieltä, ettei virkamiehenkään tarvitse mitä tahansa sietää. Pidän kyllä puoleni.
En ole koskaan tapellut tai edes lyönyt ketään. Olen pitänyt puoleni kontrolloidulla vittuilulla. Minusta se on aina ollut tyylikkäämpää. Tosin kun olen väärässä paikassa vittuillut, on joku sekopää halunnut minua lyödä. Kaverit ovat pelastaneet. En harrasta sitä enää. Siis vieraille vittuilua baarissa. En juurikaan käy enää baarissa.
Ihmiset ovat erilaisia. Joillakin ihmisillä holtiton suhtautuminen tiettyihin asioihin on turhankin normaalia. Tavarat lentää ja kielenkäyttö on räävitöntä. Se ei ole minua. Jokaisen kohdalla tutkimusmatka menneisyyteen selittäisi varmasti osan typerästä käyttäytymisestä. Joillakin kyseessä on geneettinen tai muu kehityksellinen valuvika. Joillakin lapsuus ei ollut lapsuuden arvoinen. Yleensä näiden kahden tekijän summa. Perimä ja ympäristö.
Terapia loppuu, on pitkäperjantai 2024
Juuri nyt en ole varma oliko piehtarointi menneisyydessä sen väärtti. Tuntuu siltä, että voin aivan hyvin sössiä edelleenkin oman elämäni. No, niillä väärillä jutuilla. Burnoutit ja unettomuudet. Ahdistukset ja pelot. Mutta aavistuksen lisää puskureita olen saanut. Enkä nyt puhu rakastamastani penkkipunnerruksesta ja Nyyssösen Markon mukaan vakuuttavasta rintakehästäni, vaan jostakin sellaisesta sisälläni, joka suojaa minua ”oikealla ja terveellä tavalla” elämän harmituksista. Olen tietoisempi omista vahvuuksistani ja olen jopa niistä ylpeä, heikkoudet hyväksyn paremmin kuin vielä viisi vuotta sitten.
Olen heittänyt pois liian vaatimattomuuden ja ylinöyryyden. Moisesta toiminnasta ei ole paskankaan hyötyä. Kulkea pyytelemässä anteeksi tehtyjä tekoja, joita ei tarvitse anteeksi pyytää. Röyhkeyteen minulla on niin paljon matkaa, että tuskin minua tullaan siitä muistamaan.
Olen ollut kiltti ja halunnut kaikkien hyväksynnän. Sairas itsetunto oli päässyt kehittymään ja sittenhän sitä sairastettiin. Tai siitä seuranneita tunnelukkoja ja kaikenlaisia psykosomaattisia sairauksia. Mutta nyt havahtelen välillä täysin uusiin tunteisiin. Pitkä aikamatka menneisiin tolloiluihini, terapia, lisääntynyt vitutus ihmisiin, heidän yksinkertaisuuteensa, omahyväisyyteensä sekä oma evoluutioni ovat tuoneet minut tähän hetkeen. Olenhan aiemminkin käyttäytynyt joillekin mulkun tavoin, mutta nyt minussa ei herää enää anteeksipyytelevää, epävarmaa ja pelokasta pikkupoikaa. Olen ollut vittumainen täysissä järjissäni, harkitusti. Olen siis muuttumassa oman hyvinvointini kannalta hyvään suuntaan.
En saa enää hetkellisiä mentaaliorgasmeja pelkästään siitä, että minuun ollaan tyytyväisiä kiltteyteni ja hyvyyteni tähden – siis pelkästään siksi, että sanoin ”joo, eiköhän se käy” tai annoin taas periksi. ”Joo, eiköhän se käy” on petollinen ansa, joka vuosien saatossa kerääntyy sisälle moskana, joka alkaa hitaasti syömään psyykettä. Ja ai vittu sentään, kun se on sitten ajamassa meitä ongelmiin itsemme kanssa. Terveitsetuntoinen sana ”ei” olisi pelastanut monelta ikävyydeltä. Nyt saan kiksejä myös tyytymättömistä katseista – kun olen sanonut ei, tai puolustanut omia mielipiteitäni. Huippua mä! Tiedän olevani oikeassa, enkä ole valmis enää uhraamaan minääni sen vuoksi, että joku vaan saattaisi ajatella minusta pikkusen myönteisemmin, koska sai oman tahtonsa läpi. Jumalauta. Tervettä!
Kun ihmisessä tapahtuu muutos parempaan, on se aina juhlimisen arvoista. Entisen alkoholistin ei kannata korkata skumppapulloa. Tiedät mitä tarkoitan. Kun pikavoittojen metsästys vaihtuu rauhalliseen mietiskelyyn tai järkevään kuntosaliharjoitteluun, on ihminen henkisesti ottanut ison stepin elämässään. Jos addiktoitunut käyttäytyminen ei vaihdu toiseksi addiktioksi, alkaa nauttiminen.
Elämä kestää sen minkä kestää ja joku kamppailee mielen pulmien kanssa koko elämänsä ja joku toinen ei. ”Autuaita ovat puupäät, sillä he eivät huku.” Oli huono.
En usko, että juuri kenelläkään masennuksen tai loppuun palamisen kokeneella prosessi menee niin kuin elämäntapaoppaissa on kirjoitettu. Siis että selviää pahimman kriisivaiheen yli ehkä sairausloman, terapian ja pillereiden avulla. Ja kun on taas ”tolkuissaan” alkaa opettelemaan uudenlaista elämäntapaa ja onnistuu siinä välttäen uudet karikot. Tässäkin on laaja harmaa alue, jossa tosi elämässä jojoilemme. Autuuden, eheyden ja uusien arvojen kautta valaistuu loppuelämäksi ehkä 5%. Loput meistä taiteilevat ja masentuvat kenties uudelleen tai törmäävät uudelleen seinään – huomaa unohtaneensa elämänsä uuden arvojärjestyksen ja luisuu vähitellen arkikaljoihin, typeriin parisuhderiitoihin, kerää taas liikaa duunia ja poks – siinä se sitten taas oli. Semmosta se on elämä. Tosi elämä.
Juuri nyt 5.1.2025 tuntuu siltä, että typerän tissuttelun ja somen jättäminen voisivat olla ne lopulliset peruspalikat mielenrauhaan. Rakkaus saa tulla. Sitä vartenhan me täällä olemme. Huomenna saatan olla täysin eri mieltä. Tuskin olen.
Mutta ei terapian ja paranemisprosessin tuloksena kuulukaan olla voittokulkuinen loppuelämä, joka päättyy onnellisena golfkentällä onnistuneeseen birdieputtiin (samalla repeää aortta ja ruumisauto korjaa pois).
Kun on kerran noussut masennuksesta ja selvinnyt loppuun palamisesta, on puskurit ehdottomasti kehittyneet. Samaan jamaan on pidempi matka ja todennäköisyys, että ansan välttää on paljon suurempi kuin ensimmäisellä kerralla. Tätä korosti terapeuttini ja nosti muutamia tapojani reagoida asioihin, jotka kertoivat kehittymisestäni elää kohtuullisen onnellista omaa elämääni. Olin hetken hiljaa ja olin samaa mieltä.
Eli. Nämä mielen eheytymis- ja paranemisprosessit kannattaa läpikäydä. Aina niistä oppii jotain.
Vinkkejä, joita on google ja tekoäly täynnä.
Nää on mun:
- Ota viinaa vain iloon. Tai jätä kokonaan pois.
- Lääkkeet jelppaa, ei paranna.
- Juttele.
- Nojaa rutiineihin, varsinkin silloin kun on todella vaikeaa.
- Mene terapiaan.
- Armo.
- Kerro avoimesti ongelmistasi. Pahat ihmiset ovat pahoja, olit avoin tai et.
- Vertaistuki.
- Ystävät.
- Opettele rakastamaan itseäsi.
- Opettele ajattelemaan, että jännittäminen on jokseenkin turhaa.
- Ihmisiä ei tarvitse pelätä (hulluja on kuitenkin hyvä varoa).
- Sano "ei" jos sille tuntuu.
- Ohjaa ajatteluasi positiiviseen suuntaan.
- Väinö – lemmikkieläin.
- Musiikki.
Lomitse puun ja pensaiden
Yö loisti hiljaa ikkunaan
Ja pimennosta talon sen
Puhalsi joku huiluaan
Vaiheet, Samuli Edelmann