MIHIN USKON TÄNÄÄN?

 

22.11.23 Palanut kännykkä ja Antti Holma

Kouluumme on rantautunut taas useampikin epidemia. 10 henkilöstöstä saikulla. Myös kanslisti ja apulaisrehtori. Koko paketti minun pöydälläni. Heräsin aamuyöstä, enkä saanut enää unta. Aamurutiinit ja töihin ottamaan sijaisia vastaan. Kopissani oli palaveri, kun oveen koputettiin. Hermostunut ja luja koputus. ”Ruokalassa palaa kännykkä”, sanoi ovella ollut opettaja. Siirryin ripeästi ruokalaan. Savua oli jo kohtuullisen paljon. Ruuat oli juuri katettu linjastoon. Muutama opettaja hämmästeli käryävää puhelinta. Puhelin oli pöydällä ja pöydän yläpuolella ilmoitustaulu, jossa oli paljon paperisia ilmoituksia. Riski. Nappasin paljain käsin savuavan kännykän ja juoksin ulos. Tiputin kännykän maahan juuri sataneeseen ensilumeen. Palohälyttimet ulisivat ja kuulutin evakuointiohjeet keskusradiosta. Palokunta kävi poistamassa savun ruokalasta. Porukka sisään ja tilanne ohi – kuulutus. Tiedotin huoltajat, esihenkilöni ja kaupunginjohtajan. Jatkoimme palaverin loppuun. Selvittelin useita sijaisten ja oppilaiden välisiä riitoja, tein lastensuojeluilmoituksia ja vastailin lukemattomiin viesteihin. Pelkästään ikäviä asioita.

Lähdin illalla juoksemaan juoksumatolle. Suorittamaan ahdistusta lievemmäksi. En ollut koskaan pitänyt Antti Holmasta. Ehkä olin kateellinen hänen lahjakkuudestaan ja rasvattomasta ja lihaksikkaasta vartalostaan. Ex-vaimoni fanitti Holmaa. Päätin hetken mielijohteesta kuunnella Spotifystä podcastia, jossa haastateltiin Holmaa. Aiheena oli kirjoittaminen. Saatanan hyvä. Kansa palvoo ja jätkä on nöyrä, rehellinen ja vaatimaton. Minua oli vaivannut itsessäni se, että ilman papereita puhuminen on vaikeaa. Niin Holmallekin. Hän sanoi ”tarvitsen aina käsikirjoituksen ja paperin, muuten ei homma pelaa”. Alan lukemaan Holman kirjoja.  

Uskon viisastumiseen.

Yritän nykyisin lukea päivittäin ja oppia ainakin yhden asian. Lukemiseksi ei riitä some tai iltalehti. Jotain ”syvempää”. Kun opin sen yhden asian, sanon sen aina ääneen. ”Ai noinko se toimiikin!” En halua hyytyä ja tyytyä jo opittuun.  

Luin Putron kirjan. Putro on tavallinen jätkä. Tavallinen ihminen. Mustasukkainen, haavoittuva, epävarma ja ujo. Uskoo avoimuuteen ja rohkeuteen. Omista haavoittuvista puolista voi kertoa. Kun niistä kertoo, saa ymmärrystä ja hyväksyntää. Putro jännittää, pelkää, valvoo, murehtii, ahdistuu ja tekee biisejä, joista kansa tykkää. Olet puolisoni nyt.

Hymyilen, kun opin uuden asian. Helvetin kiireinen ja paineistettu työni kannustaa hutilointiin. Jos hetken maltan, opin. Tosin joku voi pahastua. Minua tarvittiin toisaalla. Keskityin, maltoin, pysähdyin, kieltäydyin ja opin.

Uskon vartin päiväuniin

Työpäivä on ohi. Sohva vetää puoleensa kuin magneetti. Annan itselleni luvan. Rojahdan sohvalle. Nukahdan heti. Lääkkeitä ei tarvita. Nukahdan rutinaan, joka tulee Väinöstä. Tyyppi on oppinut uuden rutiinin. Nukkuu päiväunet kanssani. Sitä ei ennen tapahtunut. Herään ja näytän peilistä aavistuksen nuoremmalta kuin vielä aamulla. Ihmeellinen parantava voima.

Uskon kävelylenkkeihin

Teen niitä kaksi kertaa viikossa. Se on naurettavan vähän, mutta minulle paljon. Ennen en lenkeillä kävellyt. Juoksin. Aristoteles ja lukemattomat muut suurmiehet keksivät suurimmat keksintönsä kävellessään. En ole Aristoteles, mutta kukaan ei kiellä Aristoteleen apinointia.

Uskon pakotettuun kiirettömyyteen

En usko enää edes töissä siihen, että kun juoksen paperipinot sylissäni sinne tänne ja  puhisen, saan hyväksyntää ja työt tulevat tehtyä. ”Kuinka stressaantunut olenkaan” Tuon kaltainen touhuaminen on saanut jäädä. En voi käyttäytyä jatkuvasti kuin tulipaloa sammuttava palomies. Sitä jaksaa hetken. Tämä on pidempi projekti. Älä säntäile!!  Laiskanpulskea työtä vieroksuva lupsakka työssäkävijä vai itsensä loppuun polttava perfektionisti, joka vittuuntuu laiskoista kollegoista? On olemassa välimuoto. Ei joko tai, vaan sekä että. Kun tilanne vaatii nopeita toimia, toimitaan nopeasti. 90% työajasta ei vaadi nopeita toimia. Tee silloin homma keskittyen ja kiireettömästi. Lopputulos palkitsee.     

Uskon ystävyyteen

Miksi en uskoisi? Valtaisa positiivinen posimassaenergiatulva elämäni aikana ystävistäni. Mistä helevetistä te tulitte? Miksi te olitte juuri minulle niin hyviä ja olette edelleen? Ei tule mitään ilman teitä.

#kiitollisuus

Uskon musiikkiin

Pakenen työpaikaltani klo 12.20 puoleksi tunniksi ja ajan velekamersullani pitkin raittia kuunnellen musiikkia. Sellaista musiikkia, josta minä pidän. En tarvitse osallistaa päätöksentekoon ketään. Ainoastaan itseni. Se on mun juttu. Reissun jälkeen olen kuin uudestisyntynyt. Voin taas keskittyä työhön.

Uskon nauruun

Jekyll and Hide. Masennus ja räiskyvä musta huumori. Pelleilen. Olen aina pelleillyt. Jos en pelleile, en ole minä. Ihanat lähikollegani kestävät minun omintakeista huumoriani. Kysyvät kysymyksen. Eivät saa vastausta, vaan epämääräistä mutta selkeästi artikuloitua asiaankuulumatonta sanailua (lue en tiedä mitä vastaan). Eivät tuomitse, vaikka käytän lauseita ”nyt lähden siltojen alle” ”ei tule Myllylän hiihdosta mitään” ”ohi meni kuin Oiva Taskisen rippikoulu”. Ovat hetken hiljaa, katsovat toisiaan ja kysyvät saman kysymyksen uudestaan. Huippuja ovat. Ilman heitä ei tulisi yhtään mitään. Nauramme paljon vakavahkoille asioille. Ei kuolemanvakavoille.

Uskon kohtaamiseen  

Ihmisten kohtaamisiin kiteytyy todella paljon ihmeellistä energiaa. Luomme mielikuvia ihmisestä heti kun hänet tapaamme. Se mielikuva ei hevillä muutu, mutta se voi muuttua. Minä elän ihmisähkyssä, vaikka rakastankin ihmisiä. Kontakteja on paljon. Liian paljon. Sohva, Väinö ja vartti tarvitaan. Jokainen kohtaaminen on ainutlaatuinen. Minun täytyy muistaa se. Toimistooni tuleva ihminen kohtaa minut kenties ensimmäistä kertaa – en minä voi kaataa hänen niskaansa tuskaani, jonka olen ikävien asioiden hoidossa aamupäivän aikana kerännyt. Minun täytyy sulkea pois ikävät kokemukset ja olla hänelle reilu ja se oma itseni. Sillä hetkellä paha aamu täytyy hävittää – hän on kenties luonani ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Minun täytyy onnistua ja minun täytyy parantaa käyttäytymistäni.

 

Ajatus päiväkirjasta 15.1.2024.

Parhaimmillaan opettaminen on kutsumus, aivan kuin lääkärille parantaminen, hoitajalle hoitaminen tai papille herran sanan julistaminen. Jos näin on, todennäköisyys pitkälle ja menestyksekkäälle ammattiuralle on todennäköinen. Ihmistä kiinnostaa toinen ihminen. Se on kaunista.

 

Uskon totuuteen

Tässäkin ajassa on faktoja, ei pelkkiä tulkintoja ja mielipiteitä. Yleistykset kokevat yhä useammin päässäni inflaation. Alan kyseenalaistaa yleistyksiä. Tajuan, etteivät ne pidäkään paikkaansa. Viisastun. Kohtuuton yleistäminen loukkaa kokonaista ammattikuntaa tai ihmisryhmää turhan usein.

”Automyyjät kusettaa”. No eikä kuseta. Olen saanut helkkarin hyvää ja reilua palvelua koko ikäni. Soittavat perään ja kysyvät miten auto toimii. Niin soittavat.

”Raju koulukiusaaminen lisääntyy”. No ei lisäänny. Sekä kyselytutkimukset että pitkä kokemukseni väittävät ihan muuta. Tapaukset ovat harvoin mustavalkoisia. Kiusattu on harvoin puhtaasti uhri. Kiusaamistermiä käytetään holtittomasti, milloin mistäkin riidasta. Eihän ihmisten väliset suhteet ole koskaan mustavalkoisia – miksi koulussa tapahtuvat ihmisten väliset riidat tekisivät poikkeuksen? No eivät tietenkään tee. Media ja koulun ulkopuoliset aikuiset herkuttelevat kiusaamistermillä. Kiusaaminen avaa portit ja selittää ihmisten ikävät teot, kuten kouluampumiset. Eihän tämä voi näin mennä.

5.4.2024

Vantaalla ammuttiin koulussa hengiltä 12-vuotias poika. Ampuja oli ikätoveri samalta luokalta. Syy: koulukiusaaminen. Diagnoosi pamahti vuorokauden sisällä tapahtumasta. Mukaan lietsontaan lähtivät niin poliisi, Yle kuin muutkin valtamediat. Kaikesta muusta poliisi melkeinpä vaikenikin – tutkinnallisiin syihin vedoten. Mietin, poliisi kuulee ampujaa ensimmäistä kertaa, joka kertoo motiivikseen kiusaamisen. Ja tieto julki. Uutiset, A-studio, iltapäivälehdet toitottavat ilmoille koulukiusaamisen pahuutta. Samalla siinä sivussa tehtiin ammutuista, luokkatovereista ja myös koulun muista oppilaista kiusaajia. Koulu menee saman pesuveden mukana. Ei ole puuttunut.  Ja mitä kiusaaminen on ollut? Takanapäin pahan puhumista? Väkivaltaa? Haukkumista? Lippiksen viskomista? Lumipalloilla heittelyä? Vittuilua? Onko kiusaaminen tapahtunut tänä keväänä vai viisi vuotta sitten? Mikä on ampujan oma rooli? Onko hänkin kiusannut toisia – jospa hän ei ole ollutkaan pelkkä uhri. Kiusaamisen spektri muuttujineen on käsittämättömän laaja ja kompleksinen kokonaisuus, joka yksinkertaistamalla saadaan kuulostamaan jotenkin syyllinen – uhri asetelmalta, johon ei koulu puutu. Okei. Uhriudun, mutta teen sen 27 vuoden kokemuksen jälkeen. Tällä hetkellä median tapa käsitellä ilmiötä sekä oksettaa, että vituttaa.

Muutan toimintaani jatkossa. Kiusaamistapausten yhteydessä haastan vanhempia aiempaa enemmän. Syyllistäisinkö jopa? ”Voisitteko toimia kotona niin, että lapsenne lopettaa kiusaamisen koulussa”. Ja voitaisiinko vastuuttaa myös kiusaajaa itseään? Ei heti riennetäkään auttamaan ja tarjoamaan kuraattorin apua, vaan kierretään hetki ruuvipenkissä (vertauskuva). ”Sä olet kiusannut toista ihmistä niin, että kiusattu on valvonut öitä, pelännyt tulla kouluun ja elinikäisen trauman muodostuminen takiasi on mahdollista – mitäpä ajattelit tehdä jatkossa?”.

Karmea tragedia, mutta karmea on yhteiskuntamme peruspilareiden, kuten poliisin ja YLE:n, toimintatapa ampumisen jälkeen.     

”Romanit eivät käy koulua ja käyttäytyvät huonosti” Kokemukseni romanioppilaista ja heidän huoltajistaan ovat täysin päinvastaisia. Kohteliaita ja koulua arvostavia ovat olleet meidän koulumme romanit. Heillä on auktoriteettia ottaa lapselta kännykkä tarvittaessa pois. Meiltä se auktoriteetti puuttuu.

Uskon itseeni

Terapeutti pakotti minut kirjoittamaan itselleni kirjeen. Kirjeessä sain ainoastaan kehua itseäni. Olihan se saatanan vaikeeta.

Tässä katkelma.

Oppilaat hymyilevät sinulle ja arvostavat sinua. Olet kiva, mutta välillä pelottava, ovat sanoneet. Se on parasta mitä rehtorille voi sanoa. Ymmärrätkö? Yksi oppilas ohjattiin meidän kouluumme, vaikka isä olisi halunnut hänet toiseen kouluun. Oli raivopäissään soittanut perusopetuksen johtajalle. Pomolleni. Huutanut ja mekastanut. Lopulta hän oli kysynyt ”onko se Peräsalmi vielä siellä reksinä?”. On, vastasi pomoni. No voi se tyttö sinne sitten mennä, totesi isä. Näitä tarinoitahan on. Olisiko aika jo uskoa se, että olet hyvä työssäsi. Kohtaat jokaisen ihmisen samanarvoisena ja yhtä tärkeänä. Ymmärrätkö Janne hyvä, että se on valtavan hieno piirre ihmisessä ja sinulla se on sisäsyntyistä.

 

Uskon rakkauteen

Uskon taas romanttiseen rakkauteen. Naiseen ja mieheen. Usko oli jo mennyt. Jäljelle jäivät Väinö ja minä. Urheilu ja penkkiurheilu. Olut.

Ja sitten sattuma. Nyt hän on elämässäni. Romanttinen rakkaus on palannut. Voi Jeesus kuinka hyvälle se tuntuu. Valkoinen, keski-ikäinen ja kaljuuntuva heteromies kohtasi onnen. Hän sanoi ”olen rakastanut sinua jo pidemmän aikaa” Kaikki mielihyväaineet kehossani tulvahtivat ulos kätköistään – umpirauhasista ja aivoista. Se oli nousuhumala potenssiin sata. Se oli maratonin maalintulo ja penkkipunnerrusennätys samaan aikaan. Se oli lentopallopeli, jossa kaikki onnistui. Se oli toukokuisen aamun lintujenlaulukonsertti ja onnistuneen kevätjuhlan jälkeinen fiilis. Itkin. Onnesta. Olenko ansainnut tämän?

Kyllä mä olen.