Sairastuin - kenen syy?

Ruuhkavuodet. Parisuhteita koetellaan. Oma aika vähenee. Yhteinen aika vähenee. Aika kuluu töissä, kuskina, arkea organisoidessa ja puoliväkisin yhteisen ajan järkkäämisessä.

Mun pitäisi olla jotain. Joku titteli tai saavutus. Elämä muotoutuu kellon kanssa kilpailuksi. Pinna kiristyy ja ahdistaa. Alkaa irtiotot. Kun sauma on, nollataan. Reppuun kerääntyy moskaa. Paskaa. Tulee tehtyä tyhmyyksiä. Sinne reppuun vaan. Ylilyöntejä. Uniongelmia. Ykskaks räjähtäviä riitoja. Lasten itkua ja siitä seuraavaa syyllisyyttä. Reppuun vaan.

Ollessani ahdistunut on henkitorven ja keuhkoputken haarautumiskohdassa möykky. Sen tuntee, eikä se lähde aina pois terveillä metodeilla. Se vaan jatkuu. Oli keksittävä ratkaisuja ahdistuksen karkottamiseksi, koska oli tultava joksikin. Häiritsevät möykyt oli hävitettävä. Oli hinta mikä tahansa. Kierre. Ja möykky vaan kasvoi.

Tuska tehdyistä virheistä helpottaa heti, kun vastuuta virheistä aletaan jakamaan toisille ihmisille. Syyllistetään muita. Varsin inhimillistä. Sehän on myös terapian keskeinen idea – kaikkeen syylliseksi itsensä kokeva ja ahdistunut saadaan ymmärtämään, että olet historiasi tuote. Virheesi johtuvat jostakin. Typerä käytöksesi johtuu jostakin. Kaikki mitä olet, on seurausta jostakin. Taakkaa aletaan jakamaan ja se helpottaa. Pahat tekosi ovat seurausta jostakin, mitä sinulle on tapahtunut tai mitä sinulle on tehty. Se helpottaa. Ne rikkoontuneet saviruukun palaset alkavat löytää paikalleen. Ahdistus kaikkoaa tai ainakin vähenee. Häpeä ja syyllisyys saavat kohtuulliset mittasuhteet, onnenhetket lisääntyvät. Sirpaleita liimaillaan yhteen ja pystymme parempaan ja terveellisempään elämään. Palaamme töihin, harrastuksiin ja pystymme taas solmimaan ihmissuhteita. Kaikki voittavat? Syylliset on löydetty. Näinhän se menee on sitten kyseessä Aku Hirviniemi tai  normipulliainen.

Esimerkki. Jos ryyppäät ja ryyppäät ja ryyppäät ja ryyppäät. Aiheutat tuskaa kaikille lähimmille ihmisillesi ja meinaat kuolla morkkikseesi. Ja sitten sinulle sanotaan, ”se on sairaus, me ymmärrämme sinua”. Kun olit lapsi, kotona oli alkoholismia. Tuskasta ja häpeästä vapauttavia tietoja. Ryyppäämiseesi on syy ja syy ei ole pelkästään sinun. Ah - vapautuminen.

Minä ajattelen niin, että on valtavan tyhmää kaataa omat virheensä kokonaan toisten syyksi. Silloin mennään takapuoli edellä puuhun. Se on valhetta. Se on paskapuhetta. Näin me kätsästi vapauttaisimme jokaisen ihmisen tekemistään tyhmyyksistä. Se on kuin iltarukous. Anna anteeksi syntini ja pöytä on tyhjä. Taulu on tyhjä. Tabula rasa. Pikavoitto.   

Oma vastuu on kannettava. On kärsittävä. On pyydettävä anteeksi. On valvottava öitä. On katsottava peiliin. On oltava pettynyt itseen. On tehtävä korjausliikkeitä. On pystyttävä parempaan. Ja lopulta armahdettava itsensä. Muuten homma ei tule toimimaan.

Oikea tapa kasvaa ihmisenä on todeta, että mokailin ja nostaa käsi virheen merkiksi. Se olin minä. Ja oikea tapa kasvaa ihmisenä on todeta, että myös toisten ihmisten ilkeät teot minua kohtaan ovat vaikuttaneet siihen, että sairastuin, hölmöilin ja törttöilin. Kasvu tai selviäminen on näiden kahden tekijän kompromissi ja summa.

Minä olen ollut toope, enkä reagoinut kehoni viesteihin ajoissa. Käytin onnen korvikkeita ja itse ne valitsin, mutta on minua myös kohdeltu väärin. Menisikö se jotenkin näin?

Syyllistänkö minä tehdyistä virheistäni toisia ihmisiä? Ystäviäni? Vanhempiani? Opettajiani? Kiusaajiani?

Olin lapsi 70-luvulla. Sain kasvaa vapaasti. Oli lanseerattu termi ”vapaa kasvatus” ja se otettiin myös käyttöön. Ikäluokkani vanhemmat olivat sodan kokeneiden ihmisten lapsia. Heidän kasvatuksensa oli ollut lähinnä kurinpitoa – pidettiin lapset poissa tieltä, heidät ruokittiin ja annettiin selkään, mikäli tuhmia oli tehty. Vanhemmat, meidän isoäitimme ja isoisämme, kantoivat omia traumojaan, joita ei aina terveillä tavoilla hoidettu. Ei ollut mielialalääkkeitä. Oltiin hiljaa, tehtiin työtä ja juotiin viinaa. Parisuhdeväkivalta oli ollut varsin tavanomaista ja hiljaa asiat hyväksyttiin. Isät olivat sodasta tulleita arpisia miehiä muistoineen ja muistot kuuluivat yöllisinä painajaishuutoina pirteissä ja rintamamiestaloissa. Lapsia syntyi Suomessa 40-luvun lopulla paljon, enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen.

Suuret ikäluokat, isämme ja äitimme, olivat sittemmin nuorina aikuisina valmiita nousemaan vanhempiensa arvoja, asenteita, mielipiteitä ja tehtyjä tekoja vastaan. Tällainen oli aiemmin ollut harvinaista. Tuli riitoja. Jopa sotiminen itänaapuria vastaan toisessa maailmansodassa vastaan oli kyseenalaistettu ja älykköpiireissä kehittyi taistolaisaate – liittymistä Neuvostoliittoon pidettiin mahdollisena. Sotaveteraaneja ei arvostettu.

Ihmiset ovat aikansa luomuksia. 70 - 80 – luvuilla suuret ikäluokat pääsivät vauhtiin. Elämästä nautittiin ja kotimaiset käännösiskelmät kaikuivat stereoista. Äänenvoimakkuus ja promillemäärä veressä voidaan ristiintaulukoida. Kun promillemäärä kasvaa, äänenvoimakkuus lisääntyy. Juhlahurmassa lapset saattoivat hetkeksi unohtua. Näin meilläkin joskus kävi. Minulla on kosolti vertaistukea. Me nyt viiskymppisiset ihmiset saimme katsoa aitiopaikalta, kun hyvinvointi-Suomen suuret ikäluokat hurmaantuivat nousukaudesta. Annettiin jumalauta mennä. Rahaa oli ja kurjuus oli ainakin puolittunut. Traumojen syntymistä lapsille ei raha estänyt.   

Oli leijonia, rotareita ja saunaseuroja. Miehet alkoivat käymään porukassa juoksulenkeillä. Aivan uusia kuvioita. Myös naiset pääsivät vauhtiin. Taiskan Mombasa soimaan ja bileet jatkui. Janne ikäkumppaneineen sai kasvaa aineellisesti vauraassa ympäristössä. Jouluna kaikki oli hyvin. Kuusenalus oli täynnä lahjoja. Sain kotona myös paljon rakkautta. Se oli kaunista ja pyyteetöntä.

80-Luku oli neonvärinen. Elintasojuhlat jatkuivat ”järjettöminä”. Kappa, Lacoste, Benetton. Swatch, Madonna, U2 ja Dire Straits. Kaikki juhlat loppuvat joskus ja on krapulan aika. 90-luvun alku ja lama. Siihen päättyi myös isäni nousukausi. Potkut ja uupuminen.

Harvalla meistä lapsuus menee niin, ettei mitään traumatisoivaa tapahtuisi. Ilmiselvää on, että lapsuus jättää meihin jälkensä. Haluan uskoa niin, että jokainen isä ja äiti yrittää parhaansa. Rajut kohtalot kertovat kuitenkin vakavista turvallisuuden tunteen rikkovista tapahtumista kuten seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai vanhempien vakavista päihdeongelmista. Joidenkin pelimerkit ovat jo syntyessä surkeat. Se on todella surullista.

Lapsi on viaton, eikä voi tehdä mitään. Hänen on otettava vastaan se mitä tulee. Tunnelukot, kiintymissuhteet, neuroosit, masennukset ja mitä näitä nyt on, ovat usein seurausta lapsuuden tapahtumista. Perimä altistaa ja lapsuudessa kylvetään siemenet. Ja sitten käy niin, että ruuhkavuosien täyteen tumpattu kalenteri laukaisee ongelmat. Ja siitä se lähtee.

Katkelma päiväkirjastani:

14.4.24 Sarasvuo

Lähdin herättyäni koulumme kuntosalin juoksumatolle juoksemaan. Teen sitä nykyisin usein ja pientä edistystä on tapahtunut. Kuuntelin Sarasvuon podcastia ”miksi luonteesi määrittää kohtalosi”. Osa jutuista meni täysin ohi, mutta osa taas kolahteli. Jari puhui nuorista työntekijöistä uransa alussa. Hän puhui myös opettajista. Opettajiksi päätyy ihmisiä, jotka eivät itse osaa. Heh. Nuoren työntekijän on oltava valmis tekemään paljon töitä ja auttaa siinä sivussa toisia. Jos on 38 tunnin sopimus, ei 38 tuntia riitä mihinkään. On tehtävä reilusti enemmän. Samaistuin. Nuorena opettajana kaikki lähti nollasta. Sisäänpääsy uuden työpaikan kulttuuriin ja työtapoihin, tuntien suunnittelut, kokeiden tekeminen, vanhempainillan unettomuutta pahentava jännittäminen ja luokkien ”taltuttaminen”. Tein lukuisia virheitä ja vääriä valintoja, vaikka yritin niitä välttää.

Tein helvetisti töitä ja olin ensimmäisen vuoden aika hissukseen – huomasin epäkohtia, mutta minusta oli jotenkin korrektia olla nöyrä ja hiljaa esim. opekokouksissa. Minulla oli vahvuuksia suhteessa oppilaisiin ja aloin auttamaan kollegoja heti, kun tajusin sen hetken koittaneen. Rehtori pyysi minua toisena työvuotenani puhuttelemaan perseilevää poikajoukkoa, koska oletti minun olevan siinä parempi, kuin hän. Rohkea reksi ja aikaansa edellä.

Olin toiminut siis täysin intuitiivisesti kuten Sarasvuo podcastissaan neuvoi, tee helvetisti töitä ja auta muita. Tosin samalla sairastutin itseni. Kapasiteettini ei riittänyt.