Katson koulumme käytävää. Käytävä on pitkä ja se on täynnä oppilaita. Tyttöjä ja poikia ja niitä, jotka etsivät sukupuoli-identiteettiään. Erilaisista lähtökodista olevia 2020 – luvun nuoria. Vanhempansa pääsääntöisesti nuorempia kuin minä. En koe itseäni vieläkään vanhaksi, vaikka sitä oppilaiden mielestä olenkin. Kai.

 

"Se poika oli mun luokalla ala-asteella. Kovin heikko oppilas, mutta oli luokan nopein juoksija. Vanhemmat olivat alkoholisoituneita ja viettivät kaiken aikansa Shellin baarissa. Sitä poikaa kiusattiin, koska hän haisi virtsalle. Hän oli yökastelija kuten minäkin. Minusta ei tiedetty, hänestä kyllä. Hänen korvassaan oli patti. Häntä kutsuttiin nimellä ”kusipatti”. Hänen siskolleen tekivät isot pojat tosi ikäviä asioita. Niin puhuttiin. Poika löysi huumeet yläasteikäisenä. Valheellisista kemialla saaduista onnenkokemuksista löytyi tarkoitus elämään. Tapettiin parikymppisenä huumevelkaisena." 

 

Valtaosa istuu penkeillä ja silmät lukittuina älypuhelimen ruutuun. Osa pystyy moikkaamaan silti. Somettavat ja pelaavat mutta noteeraavat minut. Kiva. Kasiluokkalaisten poikien ikiaikainen nujuaminen toistensa tekstiileissä ei ole kokonaan kadonnut. Ei edes älypuhelimet poistanut ikä- ja lajityypillistä käyttäytymistä. ”Leikkiä”, toteavat puuttuessani touhuun. ”Lopettakaa silti.” Kehotuskäskyni vertautuu päiväkodin vastaavaan esimerkkiin. Siellä kieltävät hiekan – ja lumensyönnin. Silti lumensyönti jatkuu. Uskooko joku tosissaan, että kasiluokkalaiset lopettavat joskus toistensa fyysisen häirinnän? Uskooko joku tosissaan, että tarhaikäiset eivät joskus enää söisi lunta? Tai hiekkaa?

 

Käytävän n. 150 oppilasta eivät tiedä tulevasta elämästään. Joillakin on haaveita ja unelmia, osa elää päivän kerrallaan. Tai hetken. Joukossa on kenties tulevia ministereitä ja murhamiehiä. Oppilaista valtaosa on henkisesti ja fyysisesti murrosiässä. Saavuttavat sukukypsyyden eli pystyvät jatkamaan halutessaan tai joskus haluamattaan sukuaan. Murrosikä on vaihe ihmisen elämässä, jolloin siirrytään fyysisesti suhteellisen nopeasti lapsesta aikuiseksi. Päänuppi ei kestä mukana. Kun esim. väkivallattomuuden vaade on tullut kouluihin, olen valitettavasti ollut aina skeptinen. Ei tappelut poistu. Sanottakoon, että vihaan väkivaltaa ja olen itse väkivallaton ihminen.

 

"Se poika oli ikätoverini seiskaluokalla. Olimme tukioppilaita. Sillä oli käsittämätön mielenkiinto kaikkea kohtaan ja pullonpohjasilmälasit. Otollinen aihe kiusaamiseen. Sitä poikaa ei kiusattu. Se kysyi biologian tunnilla opettajalta että onnistuisiko hänen pitää esitelmä ravusta. Se esitelmä kesti koko oppitunnin. ”Oho” ajattelin. Se aloitteli mun kanssa samaan aikaan punttien nostelun. Se perusti yrityksen ja teki tietokoneella 80-luvun puolessa välissä sen koulun lukujärjestykset. Koodaili ja jotain sellaista. Ei me tollot ymmärretty. Kymmenen vuotta myöhemmin sen firma koodaili verkkopankin. Sitä syytettiin työttömyyden jouduttajaksi koska se oli niin saakelin lahjakas. Jos rikkaudella ja vaikutusvallalla mitataan menestystä, on hän menestynyt. Kun pidettiin tukioppilaina keskusradiovälitteinen aamunavaus 7. luokalla, valitsin mä biisin. Se oli Sandran ”in the heat of the night”. Se toinen kirjoitti tekstin."

 

Poikien verenkiertoon tulee murrosiässä uusi aine. Testosteroni. Se on aine, jonka säännöstelyä elimistö harjoittelee. Se on myös aggressiivisuushormoni. Aivojen etulohkon tehtävänä on säädellä ihmisen toimintaa. Rauhoitella. Se auttaa meitä aikuisia laskemaan kymmeneen, ennen harkitsematonta siirtoa. Teinipojalla etulohko on kehittymätön. Kymmeneen laskeminen ei onnistu. Sattuu ja tapahtuu. Biologiaa. Opetushallituksen, poliisin, sosiaalitoimen, oppilashuollon, kolmannen sektorin toimijoiden ja koulun määrätietoiset kampanjat väkivallattomuudesta epäonnistuvat toistuvasti. Kehityksessään kesken olevat elimistöt eivät sopivan hetken koittaessa muista puheita 0-toleranssista.

 

Aikaamme leimaa vahva tarve häivyttää sukupuolten välisiä eroja ja sukupuolineutraalit lähestymistavat ovat tulleet yhteiskuntaamme jäädäkseen. Tyttöjä kannustetaan peruskoulun jälkeen hakeutumaan perinteisille poikien aloille ja päinvastoin. Tyttöjä ja poikia samankaltaistetaan. No kyllä sä tiedät – ei ole niitä miesten ja naisten töitä etc. Jotkut rohkeat uskaltautuvat kertomaan, että meillä mies hoitaa edelleen nurmikon leikkauksen ja autohuollot ja sitten se entinen pinkki sukupuoli, pyykinpesun ja ruuanlaiton. Uhkarohkeaa? Tyhmänrohkeaa? Ja sitten on meidän yksinasuvien kasvava joukko, joiden elämässä ei ole kuin neutreja sävyjä. Siinä ei paljon nikotella kun astianpesukone täytetään tai kauluspaita silitetään.

 

"Se oli mua muutaman vuoden vanhempi. Saakelin lahjakas urheilija. Me nuoremmat katsottiin sitä ylöspäin vaikka se jäikin lopulta aika lyhyeksi. Siitä oli hyötyä siinä lajissa, mitä se harrasti. Se alkoi seurustella mun siskon kanssa ja meistä tuli ystävät. Se oli joillekin liikaa. Mulle vittuiltiin siitä. Kerran niinkin paljon, että tulin itkien kotiin. En tietenkään kertonut mitä oli tapahtunut. Kerran se oli kuullut, että mua kiusattiin. Se tuli urheilukentälle ja meni kiusaajien luo ”antakaa olla viimeinen kerta”. Se jäi viimeiseksi kerraksi. Olemme ystäviä edelleen. Se on mensan jäsen ja hyvä tyyppi."

 

Perinteiset mallit ovat vanhanaikaisia ja aikansa eläneitä. Pojille ostetaan nukkeja ja sininen väri ei ole enää poikien väri. Tytöille ostetaan autoja, eikä pinkki ole enää tyttöjen väri. Modernit ja ajan hengen mukaiset liikuntatunnit pidetään tietenkin niin, että tytöt ja pojat liikkuvat yhdessä. Liikennemerkit on uusittu ja nykyisin hahmoista ei voi päätellä onko kyseessä mies vai nainen. Ne ovat sukupuolettomia henkilöitä. Tämäkin on ollut tärkeä sukupuolten tasa-arvoa edistävä toimenpide. Aiemmin liikennemerkeissä olevat ihmiset oli helppo tunnistaa miehiksi. -Mies päätteisiä nimikkeitä on uusittu ja sana on korvattu sanalla ”henkilö” esim. esihenkilö, pallohenkilö, palohenkilö, varushenkilö. Neuvolasta annettavan infolehtisen kannessa on kaksi naista vauvan kanssa. Näin minulle kerrottiin, eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole.

 

Näiden ilmiöiden ja valittujen suuntausten kyseenalaistaminen ainakin julkisesti on tyhmää. Leimautuminen tasa-arvon edistämisen vastustajaksi on ilmeistä, jopa päivänselvää. Joutuminen sukupuolifundamentalistien hyökkäyksen kohteeksi on todennäköistä, eikä sitä väittelyä voi voittaa, vaikka yrittäisikin harjoittaa fiksua argumentointia. Se peli hävitään aina. Unohda maalaisjärki. Unohda biologia. Nyt mennään aivan jotkut muuta järjet edellä. Sopeudu siihen! Vaikene. Kerrankin. Ole hiljaa.

Ikävää on, että voimaa kohtaa aina vastavoima. Se on luonnonlaki. Näemme ajassamme ilmiöitä, jotka kertovat siitä, että kaikki eivät ole nielleet nurkumatta tasa-arvo aatetta, jossa pyrkimys on ollut saavuttaa vain hyvää.

 

"Siihen kaupunkiin missä asuin oli tullut hampurilaisravintola. Päätettiin ystäväni kanssa mennä testaamaan. Siinä kaupungissa oli paperitehdas. Tehdas oli sen kaupungin sielu ja sydän. Se piti sen kaupungin hengissä. Kävin moikkaamassa mummoa ja lähdin hampurilaiselle. Näimme kaverin kanssa ravintolassa. 14-vuotiaat. Eräs toisessa peruskoulussa oleva poika oli lähtenyt pyörällä liikkeelle täsmälleen samaan aikaan kuin minä. 14-vuotias. Oli tulossa tulevana kesänä kanssani samalle riparille. Mummo alkoi kuuntelemaan viiden uutisia. 14-vuotias koululainen oli jäänyt paperitehtaan risteyksessä rekan alle ja kuollut. Ihmettelin kun isäni saapui hampurilaisravintolaan ja vaikutti helpottuneelta. Sattumaa. Silkkaa sattumaa. Riparilta puuttui yksi poika. Mä kävin riparin."

 

Seksuaalista identiteettiään ja sukupuoltaan pohtivia nuoria on vuosi vuodelta enemmän. Sen huomaa kentällä, siis koulutyössä. Mikään asia ei ole mustavalkoinen, kuten ei tämäkään. Entinen ahdas sukupuolittaminen oli väärin ja aiheutti monelle ahdistusta ja sopeutuminen oleviin tyttö / poika- malleihin oli vaikeaa. Lait, uskonnot ja kulttuurilliset uskomukset tekivät erilaisten ihmisten elämästä helvettiä. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut.

 

Nyt erilaisuus uskalletaan näyttää, sanoa ääneen ja siitä tulee vähitellen normaalia. Identiteettiään etsivillä nuorilla on kuitenkin usein hyvin vaikeaa. Tähän ryhmään liittyy mukaan myös niitä nuoria, joille tällaista oman itsensä ”rohkeaa” etsimistä ei olisi ollut 20 vuotta sitten. Nyt ajan henki imaisee mukaansa suuren joukon murrosikäisiä nuoria, joille yletön sukupuolineutraalivalistus aiheuttaa enemmän tuskaa kuin helpotusta. Saatan olla väärässä.  

 

Vaikka valittu suunta yhteiskunnassamme on selvä, ei poikien ja tyttöjen erot ole poistuneet. Biologia on edelleen biologiaa ja hormonit on mitä on. Itse ajattelen, että tasa-arvon edistäminen yhteiskunnassamme on äärimmäisen tärkeä asia, mutta näen sukupuolten väliset erot edelleen rikkautena ja toisiaan täydentävinä. Toinen sukupuoli ei voi, eikä saa käyttäytyä epäoikeudenmukaisesti ja epäkunnioittavasti toista kohtaan. Edustan kuitenkin lastenpsykiatri Jari Sinkkosen linjaa. Meillä on edelleen tyttöjä ja poikia.

 

Mietin, miksi edessä oleva elämä menee, niin kuin menee. Pohdin sitä paljon.

 

Geenit, lapsuus, sattuma. Pohdin sitä katsoessani koulumme käytävää. Pohdin sitä muistellessani kouluaikojeni ihmisiä.

 

Kyltymättömän kokeilunhalun sekoittuminen murrosiän kaaokseen on vaarallista. Helkkarin hyvien ihmisten elämät lähtevät väärään suuntaan. Reksin merkitys on häviävän pieni. Väärät valinnat yläasteiässä. Kokeilut muodostuvat kohtalokkaaksi äärimmäisen sosiaalisilla, kilteillä ja lahjakkailla ihmisellä. Rystykierre lähtee tyystin väärään suuntaan. Seuraan voimattomana vierestä.

 

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden pakkomielteinen ja fundamentaali tavoittelu ei johda välttämättä hyvään. Meidän on hyvä olla huolissamme myös sen genren ulkopuolisista haasteista. Niitä on paljon.