Minulla on perhoskantinen vihko. Siinä on kovat kannet. Ostin sen kirjakaupasta milleniumvuonna 2000. Samana vuonna syntyi ihana tyttäreni Alisa. Kahden vuoden päästä paloin loppuun, mutta se ei todellakaan johtunut Alisasta.

Perhoskantisen vihkon ensimmäisellä sivulla lukee, "rakastan hyviä juttuja" ja suluissa "havaintovihko". Katson kirjoitusharrastukseni alkaneen vihkon ostohetkestä. Kirjoitin vihkoon tikkukirjaimin. Niin teen edelleen.

Vihkon toisella sivulla pohdin lapsen kasvattamista. Isä ja äiti rakastavat lastaan. He kasvattavat rakastaan ja toivovat hänelle kaikkea hyvää. Joskus hinnalla millä hyvänsä. Karhunpalveluksiakin tekevät rakkaushuumassaan.

Koulu - opettajat ja rehtori kasvattavat koulussa samaa lasta. Rakkaus ei ole tällöin mukana, vaikka koulun väki tahtoo lapselle yhtälailla kaikkea hyvää. Lapsi on koulussa kuitenkin osa isoa yhteisöä ja kasvatusmetodit ovat sen mukaiset. Äidille ja isälle lapsi on prinssi tai prinsessa, rehtorille sama ihminen on yksi kuudestasadasta. Tilanne saattaa kehittyä näillä spekseillä mutkikkaaksi.

"Mitään muuta ei voi muuttaa kuin itseään ja sekin on helvetin vaikeaa." Totean kolmannella sivulla.

Jatkan pohtimalla johtajuutta. Olin tuolloin juuri aloittanut vararehtorina. Johtaja voi delegoida lähes kaiken, mutta ei lopullista vastuuta. Listaan perhoskantiseen vihkooni tavoitteikseni rehtorina saada arki rullaamaan mahdollisimman sujuvasti, puuttua kiusaamiseen ja hoitaa perusduuni hyvin. Näin siis v. 2001. Olen edelleen samaa mieltä. Yllättävää.

Olen kirjannut vihkoon välähdyksiä onnesta. Kannoin Alisaa kirpeänä pakkasaamuna olkapäillä tarhaan. Isi sä oot vahva. Tyttö sanoi. Uin Vuokatissa kesäyönä ja koin häkellyttäviä tunteita. En muista järven nimeä. Ei se pesisstadionin vieressä oleva järvi. Hiukkako se on nimeltään? Join kuumaa kaakaota hiihtolenkin jälkeen. Tulin maaliin ensimmäisen maratonin jälkeen ja purskahdin itkuun. Hurman tunne oli monin verroin suurempi kuin ensimmäisessä nousuhumalassa. Muistan tuon tunteen vielä muistisairaanakin.

Myöhemmin perhoskantisessa vihkossa pohdin työyhteisöjä. Totean haluavani kouluumme töihin hyviä tyyppejä. Hyvä tyyppi? No sellainen ihminen, joka tuo yhteisöön mukanaan positiivista energiaa. Tapoja on monia. Hyvä tyyppi nillittää harvoin ja nauraa paljon. Esimerkiksi. Yhteisössä on hyvä olla myös sinnikkäitä puurtajia, jotka tekevät vähän enemmän kuin toiset. Puurtaja voi olla hyvä tyyppi. Hyvä tyyppi voi olla puurtaja.

Perhoskantisen vihkon loppupuolella on tarinaa rentoudesta. Olin oivaltanut että rentous ja elämästä nauttiminen kulkevat käsi kädessä. Rentous on kaiken nautinnollisen ja tehokkaan toiminnan taustalla. On kyseessä puheen pitäminen tai seksi, tikanheitto tai opekokous, ennätyskokeilu penkkipunnerruksessa tai vaikea oppilaspalaveri. Rentona elämästä tulee nautittavaa.

Viimeisellä sivulla on oma selviytymisstrategiani elämässä. Yksi ranskalainen viiva: "Älä pelkää ihmisiä." Se oli helvetin hieno ja vapauttava oivallus. Tosin hullujen kanssa kannattaa olla varovainen. Ne eivät ymmärrä savolaisia letkautuksia. Ei ne kyllä ymmärrä muitakaan letkautuksia. Kädet ristiin ja toivotaan parasta, jos tielle moinen ihminen osuu. Pari on osunut.

Olen  luonteeltani kärsimätön ja malttamaton. Tuskin kuitenkaan ADHD-ihminen. Rauhoittuminen paikalleen yhden asian ääreen on vaikeaa. Kirjoittaessani minulla on hyvä olla. Asiat jäsentyvät. Varsinainen flow-tila tulee harvoin, mutta joskus kyllä. Hitto se on palkitsevaa. Päässäni oleva sekamelska jäsentyy kirjoitetuiksi riveiksi. Asioista tulee hallittavia. Kaaos muuttuu kosmokseksi. Vaatekaapin siivoamisessa on jotain samaa. Läjistä löytyy unohdettuja vaatteita, jopa helmiä, ja siististi pinkatut paidat ovat upea näky. Pieniä isoja asioita.

Menin terapiaan keväällä 21. Kerroin terapeutilleni perhoskantisesta vihkosta. En muista näytinkö vihkoa hänelle. Terapeuttini ehdotti, että alkaisin kirjoittamaan elämästäni terapian aikana. Näin tein. Välillä kirjoittaminen on ollut pakkomielteistä ja stressaavaakin, mutta niin puhdistavaa ja parantavaa. Kirjoittaminen lohduttaa ja auttaa ratkaisemaan arkipäivän ongelmia. Kirjoittaminen synnyttää oivalluksia ja tuo tyydytystä. Lisääntyvä sivumäärä kannustaa jatkamaan. Se motivoi. No joo. Tulihan siitä ajoittain suorittamista ja sitä suorittamista minun on pitänyt elämässäni vähentää ja nauttia enemmän jalosta joutilaisuudesta ja elämän leikistä. Mutta kyllähän tavoitteiden saavuttaminen tuo lisäarvoa elämään. Helkkari soikoon.

Nykyisin kirjoittaminen on lähes päivittäistä. Kai se on jo harrastus.

Perhoskantinen vihko. Siitä se lähti.