RUMA MAHA JA SÄÄLITTÄVÄT POHKEET

Koen olevani terveempi kuin vuosiin. Fyysisesti ja henkisesti. Olen pystynyt vähentämään lääkkeitä. Minusta kasvoi vanhemmiten lähes satakiloinen, mutta viihdyn kropassani kohtuullisesti. En edelleenkään pidä mahastani. Se on ollut aina ruma. Sen saa piiloon. Onneksi. Hassua, että sairastaessani jonkun tyypin syömishäiriötä yläkoulu- ja lukio-ikäisenä, katsoin silloinkin isoa mahaani. Olin 175cm ja painoin 48 kiloa. Maha oli ruma silloin ja ruma se on edelleen.

 

En ole pitänyt myöskään pohkeistani. Tai siitä, etteivät ne koskaan saaneet lihaksia. Tuollaiset onnettomat ja muodottomat ne ovat aina olleet. Treenasin niitä aivan sairaasti ilman tuloksia. Kadehdin ennen ihmisiä, joilla oli paksut ja hyvin muodostuneet pohkeet. Ajattelin niiden olevan onnellisia ihmisiä. Kauniit pohkeet ja onnellisuus kulkivat käsi kädessä. Niillä ihmisillä oli kesällä aina kivaa, koska ne saivat näyttää pohkeensa koko kansalle. Sortsiaikaa. Ruskettuneilla ja hyvin muodostuneilla pohkeilla sai varmasti naisia, ajattelin. Minulla ne olivat suorat ja ohuet. Eräs läheiseni sanoi minulle kauniit sanat jossakin vaiheessa alkavaa aikuisuuttani ”kun kattoo sun pohkeita, on vaikea uskoa että sä harrastat urheilua.” Samoin eräs lentopallovaikuttaja sanoi kauniisti mahastani: ”Näytäppäs nyt kovakuntoinen penkkihirmu niitä vatsalihaksias – plösöhän sä olet!” Se oli kännissä ja kateellinen mun cooper- ja penkkituloksistani. Mutta maha oli mikä oli.

 

Hyvän ystäväni kanssa nauroimme koivillemme, jotka eivät kehittyneet samassa suhteessa yläkropan kanssa. ”Kaksi rihmaa, jotka roikkuvat perseestä.”

 

Olen psykofyysissosiaalinen elukka, kuten sinäkin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Vanha totuus, joka pitää paikkansa. Tyytymättömyys omaan kroppaan laukaisee jollakin meistä erektiohäiriön. Hävettää olla mä. Seksi ei onnistu. Yksinäinen masentuu. Sosiaalinen turvaverkko puuttuu. Liiallinen kiire ja psyykkinen kuorma saavat aikaan sydämen lisälyöntejä ja öistä tulee unettomia. Mutta. Kun näiden yhteyden toisiinsa ymmärtää, on jo semiviisas ihminen. Ymmärrys auttaa suhtautumaan itseensä ja myös toisiin ihmisiin kokonaisvaltaisemmin ja vaikka elämänhallinta on pitkälti harha, voi tajuta siirtojensa seuraukset paremmin. Samalla elämästä nauttiminen lisääntyy.

 

Jos turrutan psyykkeeni ja tajuntani toistuvasti, kadotan yhteyden itseeni ja vähitellen myös toisiin ihmisiin. Elämästä tulee päämäärätöntä harhailua. Vain itseään rakastava voi rakastua toiseen ihmiseen. Turruttaminen ei lisää rakkautta itseään kohtaan.

 

” Onko tuo kossupullo sinun ainoa lohtu elämässäsi”

 kysyi Pastori Ryynäsen Topilta

”Ei. On mulla toinen tuolla muovikassissa.”

(Jaakko Teppo)

 

Maha - ja pohjeongelmat ovat mitättömiä, mutta minulle ne ovat olleet totta. Ne ovat kulkeneet mukanani joka paikaan enkä ole päässyt niitä pakoon. Siitä ne peilistä toljottavat olen mä sitten Kreetalla tai Riihimäellä. Miksi ulkonäkö on ollut minulle niin merkittävä asia? Elämäni ensimmäiset kolmetoista vuotta pulleana eläminen ei ollut koko ajan kivaa.     

 

Lääkärireissu Savonlinnaan

Olin lapsena pyöreä. Pullukka. Lihava. Pelasin joukkueissa pallopelejä. Pelipaidat olivat useimmiten liian pieniä, vaikka suurin mahdollinen peliasu valittiinkin. Läskini näkyivät. Häpesin ja joskus minulle huudeltiin. ”Punkero varo ettet kaadu”. ”Hei sun lihakset näkyy”. Koulussa minua ei kiusattu. Olin itse asiassa hyvinkin suosittu, myös tyttöjen keskuudessa. Löysät vaatteet toimivat hyvin.

Tilannettani ei auttanut varsin suorapuheinen terveydenhoitaja. Pelkäsin aina tulevaa terveystarkastusta ja kokemus oli aina yhtä nöyryyttävä. Vanhan liiton hoitaja odotti tuima ilme kasvoillaan ja ohjasi minut ensimmäisenä vaa’alle. Viisarivaa`an viisari heilahti – aina liikaa. Terveydenhoitaja ilmoitti ylipainon määrän. Yleensä sitä oli yli kymmenen kiloa. Terkkari luetteli mitä kaikkia sairauksia tulisin tätä menoa sairastamaan. Hän loi kauhuskenaarioita ja varmasti oletti sen toimivan – sidotaan taas toimintatapa aikaan ja paikkaan. Tosin trauman syntyminen ei toimi saman logiikan mukaan. Jos se on syntyäkseen, se syntyy, oli ajan henki mikä tahansa.

Lopulta hän passitti minut, yhdessä koululääkärin kanssa, Savonlinnan sairaalan lastenlääkärille, jonka tehtävänä oli laskeutumattomien kivesten tutkimisen lisäksi jatkaa pelottelua ylipainon vaaroista. Koululääkärimme pelasi lentopalloa kotipaikkakuntamme miesten III-sarjajoukkueessa. Törmäsin häneen usein urheilutalolla. Pelasinhan itsekin lentopalloa ja kävin katsomassa kaikki edustusjoukkueen ottelut. Tunsin suurta häpeää hänet nähdessäni. ”Tuollapa on se lihava poika, jolta puuttuvat kivekset”. Niin hän varmasti minusta ajatteli, kuvittelin silloin.

Pelkäsin lääkärireissua Savonlinnaan kuin kuolemaa. Lähdimme pimeänä pakkasaamuna isän ja äidin kanssa kohti Savonlinnaa. Muistan katselleeni taivaan tähtiä auton takapenkin ikkunasta. Tuntui, ettei matka lopu koskaan.

Lääkäri oli sympaattinen parrakas setä. Tämän näköisiä lääkäreitä tulisi olemaan elämässäni enemmänkin. Sympaattisia parrakkaita setiä. Menin huoneeseen äidin kanssa. Ensin hän tunnusteli kivekset. Kaikki kunnossa. ”Mikäs se toinen syy olikaan?”. ”Ylipaino” vastasin. Lääkäri tiedusteli pientä ironiaa äänessään, että kukas tämän pojan on tänne lähettänyt. Keskustelu saatikka potilaan tutkiminen loppuivat siihen. Terve nuori mies voi lähteä kotiin, mutta käykäähän vaikka Savonlinnassa jäätelöllä, muistan lääkärin lopuksi sanoneen. Helpottunut tunne oli sanoin kuvaamaton. Häpeä haihtui joksikin aikaa ja helpotuksen tunne oli huumaava. En ollut sairas ja pippelikin oli kunnossa. Menimme isän ja äidin kanssa jäätelölle ja ajoimme kotiin.

 

Siirryin 7. luokalle v. 85. Ulkomuotoni alkoi häiritsemään koko ajan enemmän. Muutaman ”vitun läski”-kommentin jälkeen tein päätöksen. Tämän on loputtava. Haukkujina olivat 9. luokkalaiset pojat, joita en juurikaan tuntenut. Yksinkertaisin keino oli laihduttaminen ja se tapahtuisi kätevimmin, jos lopettaisin syömisen. Päätöksen tein hiihtolomalla ja toukokuun alkuun mennessä paino oli tippunut 13 kiloa. Siis yli 20% ruumiinpainostani. Ei ollut Kiva-kouluja eikä kiusaamiseenpuuttumiskulttuuria. Kestät vittuilun tai teet sille itse jotain. Teen sille itse jotain.

 

Söin koulussa lounaan, mutta loppupäivän olin syömättä. Tämä oli mahdollista, koska vanhempani tulivat kotiin töistä vasta myöhään illalla. Valehtelemalla selvisin hyvin. Jos äiti kysyi olinko nälkäinen, vastasin että olen kyllä syönyt. Jos jotain suuhuni iltaisin laitoin, jumppasin sen pois. Punnerruksia, vatsalihasliikkeitä ja syväkyykkyjä. Olin alkanut myös juoksemaan.

 

Vastustuskykyni aleni nopean laihtumisen seurauksena ja sairastuin toukokuussa vakavasti. Ärhäkkä keuhkokuume vei minut sairaalaan. Kuumetta oli 41,5 astetta. Kuukauden liikuntakielto, voimakas antibioottihoito ja monipuolinen ruokavalio. Muuttunut ulkomuotoni aiheutti ihmisissä ihmettelyä. Osa ei enää tunnistanut minua. Sain siitä tietenkin mielihyvää, vaikka myöhemmin esim. rippikuvaa katsoessani olo on puistattava. Olin lähinnä luuta ja nahkaa ja murrosikäni viivästyminen johtui kenties jatkuvasta aliravitsemustilasta. Syömistä seurasi ahdistuminen ja tunne oli läsnä jatkuvasti. Pakkomielteinen urheileminen oli arkipäivää. Määrät olivat järjettömiä, eikä mikään ollut riittävästi. Urheilu ei tuonut nautintoa, mutta ahdistus pysyi paremmin kontrollissa. Ainakin uskoin niin.

 

Olen kompensoinut rumaa mahaani nostamalla puntteja. Jos ruman mahan ympärille kasvattaisi lihakset, ei ruma maha olisi enää niin ruma. No silleen mä sitten tein. Olenko nyt onnellisempi? Olisinko yhtä onnellinen, jos mahani ympärillä ei olisi näin paljon muuta massaa? Pinnallista pohdintaa, mutta totta.

 

Nykyisin kadehdin aivan erilaisia ihmisiä. Vilkaisen edelleen ihmisten pohkeet ja naurahdan mielessäni. En niille pohkeille vaan itselleni. ”Toi ei välttis oo onnellinen vaikka pohkeet ovatkin veistokselliset”  Kadehdin ihmisiä jotka ovat sinut kroppansa kanssa. On niitä. Usko pois. Ei ne välttämättä ole kauniita eikä komeita sanojen perinteisissä merkityksissä, mutta he muuttuvat niin kauniiksi ja komeiksi olemalla tasapainossa itsensä kanssa. He heittävät vaatteensa päältään ja menevät uimaan. Merkityksellistä ei ole pinnallisuus, eikä ulkomuoto. He ovat kauniita ja komeita ollessaan onnellisia omassa kehossaan. Ei ole mitään peiteltävää. Kadehdittavan onnellisia ihmisiä, jotka rakastavat itseänsä.

 

Olen siis tänään aika terve. Niin mieleltäni kuin keholtanikin. Käyn salilla ja hölkkäilen saakelin hiljaa. Satakiloinen ei juokse kovaa. Fysiikan lait. Pystyn rauhoittumaan ja pysähtelemään aika kivasti. Ahdistavaa pakkoa tehdä jotain ei aina tule. Saattaa kulua lauantai-iltapäivänä kaksituntinen sohvalla kirjaa lukien Väinö vieressä rutisten. Se on minulta huippusuoritus.

 

Työ on asettunut omaan lokeroonsa. Panostan yhä enemmän niihin asioihin, joiden uskon parantavan ihmisten turvallisuutta ja jotka lisäävät hyvää oloa. Vaadin edelleen itseltäni, opettajilta ja oppilailta paljon. Kyllä hommat pitää hoitaa ja ajoittain täytyy nähdä myös töissä vaivaa ja tehdä uhrauksia. Betoniseinään en enää törmää (burnout). Sen olen päättänyt.

 

Siedän mahaani ja myös onnettomia pohkeitani. Ei ne mitään todellisia ristejä enää ole. Tuossahan ne mukana kulkevat. Ja ihan hyvin kulkevatkin.