Ensimmäinen uneton yö

Kerrataanpas. Terveen elämän peruspilarit;

1. Riittävä uni

2. Monipuolinen ravinto

3. Säännöllinen (päivittäinen) liikunta

4. Tasapaino työn ja vapaa-ajan välillä. Parhaimmillaan työ ei haittaa vapaa-aikaa, eikä vapaa-aika työtä. Ne on mukavasti nätissä paketissa.

5. Jalo joutilaisuus. Luppoaika. Chillailee stressittömästi ilman sen kummempaa huhkimista.

Tuttua - eiksniin? (Elämänhallintagurut luennoillaan sanovat usein "eiksniin?". Ne kertoo silleen jännästi jonkun jutun, jonka olettavat että kaikki tietää. Eiksniin. Mulle ne on usein ihan uusia asioita.)

Ja kun huolehdit että nuo viisi peruspilaria on kunnossa, elät tervettä ja onnellista elämää. Helvetin helppoa! (paperilla)

Olen krooninen uneton. Olen juossut kaikki auttajat läpi. Psykologit, lääkärit ja unihygienistit. Minä jos kuka tiedän milloin saa juoda kahvia, milloin pitää älylaite laittaa syrjään, millaista kirjaa pitää illalla lukea, milloin saa treenata, milloin huone pitää tuulettaa ja millainen pitää tyynyn olla. Peiton pitää painaa 11 kiloa, eikä alkoholia saa juoda koskaan. Sänkyyn ei saa jäädä puolta tuntia pidempään pyörimään, vaan pitää sännätä lukemaan keittiön pöydän ääreen Valittuja paloja. Sekin mulle on neuvoksi annettu. Mutta - silloin kun on se vaihe, nuo unihygienistien neuvot voi työntää leivinuuniin. Ei minkään valtakunnan apua. Ainakaan minulle.

Tiedän myös uniongelmista kärsivät julkisuuden henkilöt vallan hyvin. Heikki Hela, Anneli Saaristo, Maria Veitola, Mikko Von Hertzen. Tiedän myös, että rauhantekijä ja presidentti Ahtisaaren yksi vahvuus oli loistavat unenlahjat.

Kertovat, että uneton yö vastaa 0,5 promillen humalatilaa. On tullut humalassa tehtyä kaikennäköistä ilman ensimmäistäkään ryyppyä. Ja usein.

Ongelmani on yksinkertainen. Valvetila pääkopassa ei horjahda unitilan puolelle. En nukahda. Olen liian pirteä nukahtaakseni. Siinä valve- ja unitilan rajalla kieppuminen on niin tuttua.

Muistan ensimmäisen täysin unettoman yöni hyvin.

Minulla oli ollut varhaislapsuudessa rauhattomia öitä johtuen ihan luonnollisista asioista. 70-Luvulla juhlittiin paljon.

Perheeni muutti v. 1986 maaseudulta kaupunkiin. Olin silloin 8. luokalla. Kavereita löytyi nopeasti. Rehtori sanoi laittavansa minut mukavaan luokkaan, kun 10 minuutin vierailun jälkeen hänelle oli muodostanut jonkunlainen kuva minusta. Mukava, sosiaalinen ja tunnollinen ysin oppilas. Minut oli siis hyvä sijoittaa luokaan, jossa oli samankaltaisia oppilaita. Tällä oli myönteinen vaikutus myöhäisempäänkin elämääni. Kiitos rehtori Höytö.

Koulu oli alkanut hyvin ja elettiin lokakuun alkua. Muutamana iltana oli seuraavan päivän koe jännittänyt enemmän kuin tavallisesti, eikä nukahtaminen ollut heti onnistunut. Olin alkanut pitämään valkoista tikittävää herätyskelloa yöpöydällä. Se naksahti ennen kuin alkoi soimaan ja usein heräsin naksahdukseen, juuri ennen rumaa ulinaa.

Sinä kyseisenä iltana ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Seuraavana päivänä ei ollut myöskään koetta, eikä muutakaan miksi olisi ollut perusteltua ongelmoida unensaamisen kanssa. Katsoin valkoista herätyskelloa. Kello oli jo yksi. Sitten se oli kaksi. Olo oli pirteä. Ei väsyttänyt, ei nukuttanut. Kello oli kolme. Hermostuin. Seuraavina vuosina tutuksi tulevat kysymykset tulvivat mieleen: ”Miten jaksan huomisen koulupäivän ja illan lentopallotreenit?” ”Saisinkohan unen sohvalla?” ”Mikä vittu tässä mättää?” ”Montako tuntia saan unta, jos nukahtaisin nyt?”

Kehoa oudosti pisteli. Nenän päätä, sormia ja varpaita. Kello oli jo viisi. Kävin juomassa vettä ja kusella. Katsoin kattoon ja olo oli hämmentynyt ja sekava. Seuraava päivä ja siitä selviäminen sai mielessä kohtuuttomat mittasuhteet. Isän aamurutiineihin kuului laittaa kahvinkeitin päälle joka arkiaamu klo 6.30. Naks. Lähdin suihkuun.

Palelin, silmät olivat arat ja outo pistely jatkui. Kuuma suihku auttoi hetken. Pää oli sekaisin ja mieli oli täynnä kysymyksiä. Mitä oli tapahtunut?

Siitä se sitten alkoi ja kehittyi vähitellen krooniseksi unettomuudeksi. Se tulisi määrittämään elämääni ja viemään minut monenlaisiin ongelmiin. Mikä oli ongelman juurisyy? Miksi aloin oireilla psyykkisesti jo lapsena. Mikä oli perimän osuus, mikä oli ympäristön merkitys ja mikä oli taas silkkaa sattumaa? Unettomuuteni paheni vuosien vieriessä. Varsinaisia unettomia öitä oli suhteellisen harvoin, mutta unen odottelusta tuli rutiini.

Elin näennäisen terveellistä elämää, joka oli kuitenkin täynnä suorittamista, outoa syönnin rytmittämistä ja yliurheilua. Kokeisiin luin jopa kymmeniä tunteja, niin pitkään kunnes sain sisäisen rauhan. Lukeminen oli tehotonta ”mukamaslukemista”. Katsoin samalla telkkaria tai kuuntelin musiikkia. Keskittynyttä ja tehokasta lukemista se ei ollut. Sen opin yliopistossa. Sain kuitenkin mielenrauhan – ”jo kymmenen tuntia lukemista, nyt hallitsen koealueen” ajattelin. Kokeista selvisin kiitettävästi lähimuistin avulla. Asiat unohtuivat kokeen jälkeen. Ei näin nuoret!

Pyörin usein sängyssäni tuntikausia, katsoin kelloa ja laskin tunteja herätyskellon soimiseen. Avun hakeminen ei käynyt mielessä, eikä asia aina edes vaivannut minua. Elin nuoren miehen elämää ja univaikeudet kulkivat siinä mukana. Välillä oli vaikeampia jaksoja, välillä en muistanut koko asiaa – valvoin aamukolmeen, koska olin sellainen.

Ensimmäisen unilääkkeen laitoin suuhuni 26-vuotiaana. Kaksitoista vuotta ensimmäisen unettoman yön jälkeen. Kannattiko?