Burnout - elämän merkityksen kadottaminen

                                                         

Liian pitkään jatkuva mielen ja kropan ylikuormitustila päättyy ennemmin tai myöhemmin. Yleensä huonosti. Riittävän usein tapahtuva riittävä jarruttelu tarvitaan, että jaksamme. Jaksamme mitä? Töitä. Arkea. Takaiskuja. Pettymyksiä. Lasten kasvattamista. Sinnikästä puurtamista, ilman selälle taputuksia tai ”minkäänvaltakunnangloriaa”.  

Jarrutteluhetkiä tarvitaan päivittäin. Lounas. Palauttava yö nukkuen.

Viikoittain. Perjantai-ilta. Sauna. Puhelinlangat laulaa. Lauantain lenkki ja ihan vaan töpsöttelyä. Sunnuntain päikkärit ja musiikkia lepopäivän ratoksi.

Loma silloin tällöin. Matka. Maisemanvaihdos. Kodin pesemättömät ikkunat unohtuvat.

Joskus käy niin, että vauhti kiihtyy ja jarruttelut unohtuvat. Olemme erilaisia. Joku kestää kuormaa helkkarin paljon enemmän ja pidemmän aikaa, kuin joku toinen. Tuntuu, ettei sitä pysäytä mikään ja on hymy huulilla mukana joka paikassa. Käsittämätön kapasiteettti ja resilienssi!

Mutta sitten. Sami Itani. Jari Sarasvuo. Tami Tamminen. Alexander Stubb. Antti Tuisku. Adele. Barbara Streisand. Paloivat loppuun. Superihmiset. Omat rajat tulivat vastaan. Jarruttelu unohtui.

Aloitin vararehtorina 1.8.2001. Halusin näyttää kuinka loistava olen. Takana oli lukio, armeija ja viisi vuotta yliopistoa sekä neljä vuotta biologian ja maantiedon opettajana siihen aikaan pahamaineisessa eteläsuomalaisessa yli kuudensadan oppilaan yläkoulussa. Asema koulussa oli raivattava ja ansaittava. Mitään ei saanut ilmaiseksi.

Olin kokenut jo nuorempana paniikkihäiriökohtauksia, vakavaa unettomuutta, rytmihäiriöitä ja ongelmasyömistä. Palauttava elämäntapa ei houkutellut. Suoritukset motivoivat, tosin eivät lopulta nekään.

Täytin 30 vuotta maaliskuun 14 pvä v. 2002, enkä muista juhlittiinko sitä mitenkään. Muistan, että jo talvella alkoivat oudot tuntemukset sosiaalisissa tilanteissa. En varsinaisesti halunnut poistua, mutta tarkkailin tilannetta ikään kuin kehoni ulkopuolelta. Minulle esitetyt kysymykset menivät ohi ja olo oli ajoittain epätodellinen. Myös sydämen rytmihäiriöt ja lisälyönnit alkoivat taas lisääntymään.

Tein työtä urakalla – yritin ottaa työtehtävän kerrallaan ja keskittyä vain siihen mitä sillä hetkellä tein. Se ei onnistunut. Korjasin kokeita oppitunneilla, hoitelin välituntivalvonnan ohessa yhden kiusaamistapauksen, autoin toisia opettajia kurinpidollisissa asioissa kesken oppitunnin.

Minulla oli viikossa yksi hyppytunti. Sen käytin niin, että puhuttelin huonosti käyttäytyviä oppilaita. Vartti kerrallaan ja opettajat saivat varata aikoja näihin sen ajan kasvatuskeskusteluihin. Tavoitteeni oli naiivi ja tyhmä sekä kertoi kokemattomuudestani. Toki siinä oli ripaus nuoren miehen tervettä uhoakin, ”kun olen riittävän vakuuttava, oppilas muuttaa käyttäytymistään”.

Minulla oli 29 opetustuntia viikossa ja se on kenelle tahansa opettajalle valtava määrä. Lisäksi piti hoitaa välituntivalvonnat, opekokoukset, kokeet, kokeiden korjaukset, oppituntien suunnittelut, vanhempainillat. Minua oli opettajana harmittanut se, ettei koulussamme tartuttu riittävän tarmokkaasti kiusaamiseen. Aloin ilman mitään ”KiVa-koulu” malleja selvittelemään kiusaamistapauksia välituntisin. Kiusaaminen usein loppui. Sain tästä myönteistä palautetta ja se tuntui hyvältä. Oppilaat ja vanhemmat olivat helpottuneita ja kiitollisia. Huomasin että tällä työlläni on tarkoitus. Olin kuitenkin liian nuori ja kypsymätön, että olisin osannut lähteä kehittämään siitä fiksumpaa mallia ja ottanut mukaan selvittelytyöhön myös muita opettajia. Tiimityö ei käynyt mielessä. Puursin yksin.

Vedin työ-överit.

Pelasin II-sarjassa lentopalloa. Iltaisin oli treenit ja viikonloppuisin pelit. Treenasin järjettömiä määriä. Kävin lentopalloharjoitusten lisäksi juoksulenkeillä ja salilla. Vastapainoa työlle?

Vedin treeni-överit.

Kotona odotti perhe. Minä olin kotona liian vähän. Koin syyllisyyttä.

Koti-vajarit.

Kevään edetessä 2002 epämiellyttävät olotilat lisääntyivät. Juoksin työpäivät läpi. Opettajat alkavat lukukausien loppupuolella syystäkin väsähtämään. Arvioinnit, deadline-päivät, juhlat ja oppilaiden lisääntyvä levottomuus aiheuttavat stressiä. Ilmapiiri kiristyy. Kuvittelin pystyväni tekemään jotakin tämänkin tilanteen ratkaisemiseksi ja parantamiseksi.

Kuuluin myös kouluyhdistykseen. Tietenkin. Muistan ajaneeni pyörällä kevätiltana kokoukseen. Kokous oli koululla. Lähestyessäni koulua alkoi ahdistava tunne puristamaan hengitysteitä ja rintakehää. En tiennyt mitä oli tapahtumassa. Olo oli epätodellinen, maha oli sekaisin, päähän koski, pyörrytti ja sydän löi epätahtiin. Kroppa yritti viestittää, että jätä kokous väliin. En tietenkään jättänyt. Istuin kokouksen läpi. En sanonut mitään. Olin pahimman luokan paniikkihäiriökohtauksessa 1,5 tuntia. Kerran poistuin. Oksensin ja ripuloin ja tulin takaisin pöydän ääreen. Kohtaus alkoi hellittämään kotiin palatessani. Keväinen ilta oli kauneimmillaan ja rastaat lauloivat.

Kävikö jarruttaminen mielessä vauhdin kiihtyessä? Ei kertaakaan. Olinhan nuori ja saakelin kovassa fyysisessä kunnossa. Oli aika näyttää joka sektorilla, kuinka hyvä olen.

Kevätjuhla läheni. Hektisyys töissä lisääntyi. Olin hämilläni lisääntyvistä oireista ja ahdistuksesta. Pelkäsin. Viimeiset kokeiden valvonnat olivat yhtä helvettiä. Tärisin ja hikoilin. Näyttelin rentoa ja hauskaa.

Kävin parturissa. Poistuin kesken leikkauksen kolme kertaa vessaan. Hävetti.

Kevätjuhla. Minun piti jakaa stipendit. Hallissa 600 oppilasta. Vanhemmat ja henkilökunta siihen päälle. Tämän yleisön edessä sekoaminen olisikin jotain ihan uutta. Ihanuutta.

Istuin rehtorin kanssa eturivissä ja odotin vuoroani. Olin nuori ja komea vararehtori. Katselin täysin psykoottisessa tilassa juhlaohjelmaa. En tarkalleen muista kuinka monta kertaa poistuin kesken juhlan vessaan. Ohjelmasta en muista mitään. Tuli stipendien jakamisen vuoro. Vapisin ja hikoilin. Syke nousi. Suoriuduin. Kukaan ei huomannut mitään, vaikka luulin kuolevani.

Kevätjuhlan jälkeen aloitin kesäloman. Join kotiin päästyäni opettajilta saamani kuohuviinipullon ja oloni vain paheni. Kolme päivää sinnittelin, mutta kun jätin täyden ostoskärryn keskelle Prisman käytävää ja juoksin ulos, nöyrryin. Tilasin ajan lääkäriin. Olin törmännyt betoniseinään. Betoniseinään on tylympää törmätä kuin tiiliseinään.

Diagnoosi. Loppuun palaminen. Nyt ei ollut pelkästään bensa loppu. Koko persoonallisuuteni oli kyseenalaistunut. Jatkuvassa paniikkitilassa eläminen kyseenalaisti koko elämän. Paradoksaalisesti minulla oli ulkoisesti kaikki hyvin. Mieleni oli sairastunut vakavasti.

Elokuussa palasin töihin. Ei sairauslomapäiviä. Tyhmä.