Vanhempainilta

Olen epävarma. Jännitän. Vihaan jännittämistä. Juoksen, tai ainakin kiirehdin, vessanpöntöltä auditorioon. Rutiini on peräisin paniikkihäiriöajoilta. Varmistan näin paniikkihäiriöttömän illan.

 

Auditorio on täynnä 2020-luvun vanhempia. On vanhempainilta. Moni on tullut, kenties, kysymään visaisia kysymyksiä koulun toiminnasta, ehkä olemaan ilkeä. On kerännyt säiliötä täyteen himassa. Wilmamerkinnöistä ja koulun kyvyttömyydestä toimia, kuten toive on. Ilkeys ja vittumaisuus ovat osa aikaamme. No on aina ollut, mutta nyt se on läsnä joka paikassa ja jatkuvasti. Syyllisiä Bill Gates, Mark Zuckerberg ja ketänäitänyton.

 

Aloitan auditorio-osuuden. Juttelen nuorten ongelmista, aikamme haasteista, koulun tapahtumista ja tavoitteista. Kukaan ei kysy mitään. Vakuutan heidät jostakin syystä. Olen siis vakuuttava, hauskakin. Nauravat minun sutkautuksille. Puhun rohkeasti. Vähättelen itseäni ja kehun oppilaita, vanhempia ja meidän porukkaa. ”Täällä on töissä piinkovia ammattilaisia ja sit mä.” Hekottavat. Käyskentelen auditorion edessä eessuntaas. Hermostuneen oloisesti, mutta olen rauhallinen. Se tyyli on vakiintunut ja nautin tilanteesta. Käyskentelen niin pitkään kun esiinnyn. Vanhemmat ovat hiljaa.

 

Siellä istuu mun entisiä oppilaita. Muistan heidät pulpetista. Ovat aivan samanlaisia. Kakskytviisvuotta väliä. Samat ilmeet, sama hymy, sama rauhattomuus. Tai rauhallisuus. Jos lippis oli päässä taannoin, niin se on päässä nytkin. En huomauta. En aina huomauttanut luokassakaan. En noudattanut yhdessä sovittuja pelisääntöjä. Mielestäni se oli tyhmä sääntö. Jos oppitunnillani oli toisia kunnioittava ilmapiiri, annoin lippisten olla. Sooloilin.

 

Kun opetin, jouduin torumaan, hiljentämään, käskemään. Käyttämään typeriä keinoja, jotta sain luokan kuuntelemaan mitä minulla oli kerrottavaa. Vanhemmat käyttäytyvät siivosti. Tyylikkäästi. Ovat kivoja. Kehun heitä. Kehun aina, jos sille tuntuu. Vanhempainilloissa kehututtaa.

 

Hymyilen ja saan hymyn takaisin. ”Mennään katsomaan puoliysin uutiset”, totean jälleen kerran. Se on vakiolausahdukseni vanhempainilloissa. Huoltajat taputtavat ja menevät pois. Joku jää vielä juttelemaan. Kiittämään ja kertomaan oman lapsensa tilanteesta. Välttämättä en muista kenestä oppilaasta on kyse.

 

Olen pitänyt satoja vanhempainiltoja. Pidän niistä. Aamulla saattaa wilmassa olla kiitosviesti. Oli kuulemma hyvä vanhempainilta. Luokanvalvojat hoitivat tyylillä oman osuutensa. Minä olin vaan se mikä olen. Tyhmänrohkea ja outo. Se riitti. Riitti heille, ei itselleni.