Kaikki on suhteellista ja ihmiset ovat erilaisia. Aika armahtaa. Lohdulliset totuudet. Tänään hermoja repivä ja unettoman yön aiheuttava ongelma on vuoden päästä mitätön kärpäsen uloste. Sitä ei edes enää muista. Muistaa, kun joku muistuttaa. Minulla ihon alle menevien asioiden toleranssi on onneksi kasvanut. En mä muuten olisi tässä.

Olin lukuvuoden 09 – 10 rehtori. Vaihdettiin tehtäviä silloisen reksin kanssa. Olin nuorehko ja jaksava. Bluffasin olevani jaksava. Totuus oli kaikkea muuta. Olin toipumassa mielenterveysongelmistani, mutta palo olla jotain ei ollut laantunut. Ongelmistani tiesi pieni joukko ihmisiä. Silloinen vaimoni ja paras ystäväni.

Vehkojan koulun virkarehtori oli silloin Antti. Oppi-isäni ja mainio pohojalaanen mies. Antti oli ahkera kuin juureva suomenhevonen. Purki vitutuksen sauvakävelyyn. Mitä suurempi vitutus, sen pidempi lenkki. Marraskuisena arkitiistaina katuvalottomalla tiellä määrätietoinen puolentoistatunnin askellus auttoi vaikeankin päivän jälkeen. Aamulla Antti oli taas valmis taistoon.   

Antin esimerkki on kantanut pitkälle. Olimme ja olemme erilaisia, mutta yhteistyömme oli saumatonta. Kerran minulla kiehui pahasti yli. Takana oli vissiin hopealyhtyviikonloppu ja hermo oli kireällä. Yleensä en provosoidu. Silloin provosoiduin. Olin lähdössä määrätietoisesti sanomaan suorat sanat eräälle ihmiselle. Se oli kusipää ja paha. Sanat oli valittu. Ne eivät sopineet virkamiehen suuhun. Tunne oli ottanut vallan järjestä. En piitannut seurauksista. Antti talutti minut huoneeseensa. Rehtorin kansliaan. Ei päästänyt pois ennen kuin olin rauhoittunut. Helkkarin viisas ukko pelasti työurani.

No mutta. Se reksivuosi oli kujanjuoksu. Täynnä holtitonta alkoholin käyttöä. Pillereillä nukuttiin. Doping oli sallittua, koska nyt oli näytön paikka. Minä, dynaamiselta vaikuttava nuorehko, urheileva ja johtamiskurssit käynyt. 94-syntyneet olivat ysillä. Katastrofi vuosikerta. Laman lapset. Puhuttelin puhuttelemasta päästyäni. Päästiin maaliin. Sain kiitosta. Pikajuoksu oli onnistunut. Olin vakuuttanut ihmiset. Dynamiikka toimi. Sain lahjoja, kukkasia, viinipulloja, lahjakortteja. Se rehtorinaolopätkä ei ollut maraton. Se oli pikajuoksu. Kaikkien tahojen miellyttämistä tavoitteleva pikajuoksu.  

Mutta mä keksin sinä vuonna kaksi juttua. Ne tuli jostain. ”Ihmiset ovat erilaisia ja kaikki on suhteellista.” Hoin niitä milloin missäkin. Tykästyin niihin ja käytin niitä. Tukeuduin niihin.

Selvisin kujanjuoksusta. Antti jatkoi viran hoitoaan kolme vuotta ja eläköityi. Mä jatkoin siitä. Rehtorina. Ja jatkan edelleen.  

 

Ajassamme on paljon järjettömyyksiä. Joku maalaisjärkinen kirjoittaa maalaisjärkisen artikkelin ja kerää vielä maalaisjärkisiltä ihmisiltä tykkäyksiä. Juttua jaetaan suljetuissa WA-ryhmissä ja rohkeimmat meistä omilla somesivustoillaan. Maalaisjärkisissä artikkeleissa tai puheenvuoroissa pohditaan monia asioita, ilmiöitä ja suuntauksia, jotka tuntuvat maalaisjärkisistä ihmisistä käsittämättömiltä ajassa, jota elämme.

 

Kuinka on mahdollista, että nykyaikana kun ihminen on lopultakin jalostunut huippuunsa ja oppinut virheistään, voidaan ajatella niin ja annetaan tapahtua niin. Kuinka niin pimee äijä kuin Putin voi olla suurvallan presidentti ja yksinvaltias. No mutta Venäjähän ei olekaan oikea demokratia ja vaalit ovat pelkkää bluffia. Siellä on sensuuri ja siellä kansalle valehdellaan. Vaikeat tyypit tippuvat ikkunoista. Ne ikkunat ovat yleensä niin korkealla, että tippumisen seurauksena lähtee henki.

 

USA on edelleen oikeusvaltio ja siellä vaalit ovat demokraattiset. Vallassa on kuitenkin täyskaheli ukko, joka johtaa mielivaltaisesti. Ei eroa veliputinista juuri millään tavalla. Napsii maapallon eri osia itselleen kuin nallekarkkeja ja laittaa suvaitsevat kulttuuripiirit äimistelemään ja tärisemään järkytyksestä. Ukko sai 120 miljoonaa ihmistä äänestämään itseään. Onko äänestäjät maalaisjärkisiä?

 

Edellä mainitut ukkelit eivät noudata johtamisen erikoisammattitutkinnossa parikymmentä vuotta sitten saamiani oppeja. Johda Janne modernisti osallistamalla, keskusteluttamalla ja aidosti kuuntelemalla. Okei. Mitenhän ne päätökset sitten syntyvät – ajattelin. Eräs kurssini opiskelukaveri oli ollut töissä Ruotsissa. Se kertoi, että siellä Ruottissa vaan diskuteerataan ja se on mennyt ihan överiksi. Eivät ne päätöksiä juurikaan aikaiseksi saa, koska ne vaan jutskailee. Isoveljen jalanjäljissä mentiin. Taas.

 

Osallistava johtaminen ja elämäntapa on ollut hottis aihe. Jyrähtelevä kekkosmainen auktoriteettijohtaminen ei ole oikein. Täytyy siis keskusteluttaa ja osallistaa. Pettymyksen tuottamista siivoillaan pois vähän sieltä ja täältä. Pettymyshän nakertaa ihmisen itsetuntoa. Keskustelevaa tapaa elää viedään kaikille areenoille. Sellaisillekin areenoille, joissa se suunnan näyttäminen hellästi käskemällä olisikin oikein.

 

Olen törmännyt koulutyössä vanhempiin, jotka eivät ole käyttäneet ei-sanaa kertaakaan kasvattaessaan lastaan. Muistan lukeneeni jostain, että lapsi, jolle ei aseteta rajoja ja jolle annetaan valta, alkaa lopulta halveksimaan vanhempiaan. Olikohan Tommy Hellsten.

 

Okei. Kotona on palikat sekaisin. Tullaan kouluun. Opettajan auktoriteettiasema on vähitellen syöty, oppilaiden odotetaan itseohjautuvan ja hehän itseohjautuvat. Heille itseohjautuvuus on sitä, että he saavat tehdä mitä haluavat. Lopulta he saavat tehdä mitä haluavat kotona ja koulussa. Kasvatuksesta vastaavat aikuisparat ovat niin eksyksissä. Keskustellaan ja osallistetaan liikaa niillä pelikentillä, joilla jämäkkä mutta samalla lempeä kohtelu tuottaisi parhaan tuloksen. Valta annetaan tarjottimella keskeneräiselle lapselle ja nuorelle. Ja sitten ollaan kusessa. Osallistetaan ja keskustellaan, eikä tuoteta pettymyksiä.

 

Nukun sunnuntaisin pitkään. WA-viestejä satelee. Jotkut ystävistäni eivät nuku sunnuntaisin pitkään. Herään lopulta. Luen sängyssä viestejä. Joku maalaisjärkinen psykiatrinen erikoislääkäri on kirjoittanut sunnuntaihesariin jutun ja maalaisjärkiset ystäväni laittavat artikkelin jakoon. Juttu kertoo siitä, kuinka väärin olemme toimineet kasvattaessamme lapsiamme. On helppoa olla psykiatrin kanssa samaa mieltä.   

 

Jos me emme ala ymmärtää, että se kultareunuksinen keskitie on sittenkin toimivin, saamme me juuri tätä. Niin makro- kuin mikrotasollakin. Putinit, Trumpit ja Virtaset. Keskitie on kuitenkin tylsä ja seksitön, ääripäät kiehtoivat. Keskitie olisi kuitenkin ratkaisu.

 

Pidin työpaikan joulukahveilla puheen. Meillä rehtori puhuu henkilökunnalle lukukausien päätteeksi. Kahvittelijoita on kuutisenkymmentä. Puheita on tullut pidettyä kymmenittäin. Valmistelen ne hyvin. Näen vaivaa. En mene suoltamaan suunnitelmatonta tajunnanvirtaa, koska se on väärin yleisöä kohtaan. Ajattelen. Yleensä kehun ja kiittelen. Moitin korkeintaan itseäni, koska se on minulle helppoa. Olen itkettänyt ja naurattanut. Olen ollut avoin ja rohkea, koska haluan olla avoin ja rohkea. Jouluna 24 koin olleeni loukattu. Reksin toimintaa arvioidussa palautekyselyssä sain avoimissa kysymyksissä kritiikkiä, joka loukkasi. En ollutkaan immuuni. Kritiikki meni ihon alle ja valvoin öitä. En ottanut pillereitä, koska en enää tykkää pillereistä.

Puheeni joulukahveilla oli inhorealistinen kuvaus koulustamme ja peruskoulusta ylipäänsä. Sali oli hiljaa ja sain väkinäiset aplodit. Mainio apulaisrehtorimme tarttui hetkeen ja suoritti spontaanisti ja tyylikkäästi kehumisosuuden, joka puheestani tällä kertaa puuttui. Puheeni oli huono veto. Väsyneet ihmiset odottivat kiitoksia ja hyvän joulun toivotuksia. En täyttänyt odotuksia. Väärä puhe, väärässä kohtaa. Kaikki on suhteellista. Ihmiset ovat erilaisia. Joku ei huomannut puheessani mitään erityistä. Joku tuli kysymään kuinka voin. Olivat huolissaan. Joku kertoi, että huomasi minun olevan vittuuntunut, mutta ymmärsivät. Saan olla vittuuntunut. Joku loukkaantui ja alkoi etsimään joululomalla uutta työpaikkaa. Tuollainen kylmä moukka ei minua johda.

 

Kaikki on helvetin suhteellista ja ihmiset ovat helvetin erilaisia. Tajuan sen taas. Otan viisaudet taas aktiiviseen käyttöön.