OLEN SAVOLAINEN

 

Tänään siirrettiin kelloja tunnilla eteenpäin kohti juhannusta. On taas kevät. Aikainen kevät. Väinö nukkuu jo lasikuistin nojatuolissa. Poikkeuksellisen aikaisin. Talvi oli surkea. Ainakin hiihtäjien näkökulmasta. Lämmityslaskuista jäi kuitenkin rahaa humputtelemiseen. Siis hölmöön tuhlailuun. Ostin 2000 euron virtajohdon stereosettiini. Ei sitä kukaan ymmärrä. Tunnepuolen juttuja. No sain sen halvalla. 300€.

 Naapurin setä lähtee orjallisesti kuuden maissa illansuussa pyörälenkille aina kun sää sen sallii. Sinne hän taas lähti. Näen sen ikkunasta. En kyttää naapureiden touhuja, kuten Aune-mummoni taannoin. Pyörälenkki tiettyyn aikaan tuntuu vaan niin ennalta päätetyltä, että sitä jopa ihailee. Se on kiveen hakattu. Määrätietoinen liikkeelle lähtö ei jätä kylmäksi. ”Nyt on pyörälenkin aika – pois tieltä oravat ja suuremmatkin nisäkkäät.”

Olen havainnut hämmentävän seikan. Otan työt rennommin kuin vapaa-ajan. Siis stressaan enemmän vapaa-ajasta kuin töistä. Menenkö töihin lataamaan akkuja vapaa-aikaa varten? Okei. Käännetäänpäs tämä plusmerkkiseksi. Saan töissä asioita aikaiseksi ilman, että puristan mailaa. Olen jokseenkin rento ja pidän kohtaamisista ihmisten kanssa. Kohtaan monenlaisia ihmisiä. Oppilaita. Opettajia. Siivoojia. Reksikollegoja. Kirjaesittelijöitä. Myyntimiehiä. Myyntinaisia. Koulusihteerin. Kouluisännän. Keittiöhenkilökuntaa. Naapuritalojen mummoja. Naapuritalojen ukkoja. Naapuritalon äitiyslomalla olevia äitejä. Urheiluseurojen väkeä. Sivistystoimen hallinnon väkeä. Koulunkäynninohjaajia. Teen töitä ihmisten kanssa. Kohtaamiseen on oltava valmis ja niissä on kohtuullisesti onnistuttava. Virkeänä, hymyilevänä, määrätietoisena, tietävänä.

Olen savolainen. En tiedä kuinka monessa polvessa. Äitini isä tuli karjalasta, muuta en nyt tiedä. En jaksa soittaa äidilleni ja ottaa selvää, koska olen kärsimätön savolainen. Isäni vanhemmat olivat syntyisin Rantasalmelta ja Joroisista. Tosi savolaisia. Sittemmin olen uusmaalaistunut. Olen uusmaalaistunut savolainen.

Olen aiheuttanut aika-ajoin täkäläisissä pahennusta, koska olen möläytellyt erilaisissa tilanteissa typeryyksiä. Typeryyksiä siitä, mistä kukakin on kotoisin. Jotenkin niin että savolaisuus on jotakin poikkeuksellisen hienoa.

Olen verbaalisesti hurjastellut;

”Ette te ole mistään kotoisin.” Siis uusmaalaiset.

”Olet syntyjäsi Keravalta” – okei. Hah.

Juurettomiksikin olen heitä nimitellyt. Onneksi en baarissa. Olisin saanut turpaani.

Savolaisuudessa on paljon ärsyttäviä piirteitä. Se että vastuu siirretään kuulijalle – sehän on silkkaa munattomuutta. Siis että ei uskalla sanoa asioita ääneen. Piiloutuu savolaisten sutkautusten taakse. Kiertelee ja kaartelee. Pakoilee vastuuta. Savolaiset sutkauttelevat epämääräisiä lauseita ja nauravat päälle. Nauravat omille jutuilleen. Tosi tyylikästä.

Savolaiset ovat kovia lohkomaan juttuja toisista ihmisistä. ”Ei oo Olokkonenkaa käänä kylillä vuossii – liekkö mulukku jiässä.” Onhan siinä huumoria. Kyllähän sen keravalainenkin tajuaa.

Savolainen menee lukkoon ja kipsiin ja ärsyyntyy sillä sekunnilla, kun hänestä sanaillaan jotain nokkelaa. Savolainen loukkaantuu. Nöksähtää. Savolaiselle on tullut paha mieli. Savolainen on huono silloin kuin sillä on paha mieli. Sutkaukset jäävät piippuun. Savolainen mököttää.

 

Tajuan nykyisin asioita paremmin kuin vuosiin, vaikka olenkin nöksähtelevä, kärsimätön ja omasta mielestäni nokkela savolainen. Syyt ja niistä koituvat seuraukset jäsentyvät päässäni ihan mukavasti. Jos teen noin, käy näin. Jos teenkin näin, käykin noin. Tajuan, etteivät fiksut sanailut paperille, nopeasti annetut lupaukset ja loistavat juhlapuheet riitä. Tarvitaan tekoja ja kestäviä valintoja. Ei enää laastareita, ei pikavoittoja, ei nopeaa murheen karkoitusta. Näen elämän pelinä ja pelissä on eriä. Välillä tulee erävoittoja ja välillä tappioita. Voiton hetkillä olisi hyvä olla iloinen. Vaikka vaan itsekseen ja hissukseen. Olen puoliväkisin koittanut muuttaa asennettani elämää kohtaan. Ensimmäisenä mieleen tuleva tunne voidaan tietoisella työnteolla muuttaa myönteisemmäksi. Ei tilanne ole niin paha mille se ensimmäisenä vaikuttaa. Mielen ja ajatusten ”manipulointi” myönteisempään suuntaan vaatii tietoista työtä. Vanhat negatiiviset mallit täytyy romuttaa. Se on hidas prosessi, mutta kovasti yritän.

 

Mieli on jännä vekotin. Yhtenä aamuna tunnen olevani täysin parantunut. Kaikesta. Aurinko paistaa, vaikka räntää vihmoo. Jaksan olla jaksava. Hymyilen paljon. Jutut putoilevat. Mielialalääkkeitä en enää tarvitse ja nukahtamislääkkeet ovat historiaa. Maistelen viiniä tai olutta. Siis viikonloppuna. En enää hörpi, en kittaa – no ehkä joskus. Harvoin ja silloinkin poikien kanssa.

Sanat löytävät yhä useammin seuraavan sanan ja järkeviä, jopa loistavia lauseita rakentuu kuin itsestään. Vakuutan itseni ja muut. Tai luulen niin. Elämä tuntuu helpolta ja tällä kaikella tuntuu olevan jokin merkitys. Ja sitten kun saapuu ilta ja tylsyys, kestän tylsän hetken ja näen huomenna ihmeitä. Kyllä. Sietämällä hetken tylsyyttä, kokee pian onnen tunteita. Tylsyyden sietäminen ja tavallisuudesta nauttiminen jalostuu jo seuraavana aamuna kahvia nautiskellessa. Istun hetkeksi ja kysyn itseltäni kuulumisia. Olen ylpeä itsestäni. Pakeneminen ei ollut vaihtoehto ja nyt poimitaan hedelmät. Hedelmä maistuu uskomattoman hyvältä.

 

Tylsyyden sietäminen johtaa terveistä asioista nauttimiseen. Kun energiaa ja valoa mielestäni syövä morkkis ei vaivaa, huomaa nauttivansa pienistä asioista. Ja positiivinen kierre vauhdittuu. Olen siinä kierteessä juuri nyt.

 

Olen saanut tutustua uuteen ihmiseen. Keskustelen paljon hänen kanssaan. Keskustelut ovat voimaannuttavia. En ole silloin kärsimätön savolainen. Tahdon jäädä siihen. En kiirehdi pois. Hiljaiset hetket täydellistävät yhdessäolon. Rakkautta.

Hän sanoo usein ”ajattelen niin että…”

Se on jumalattoman tyylikkäästi sanottu. Siinä ei ole savolaisuutta, vaikka hänelläkin juuret ovat savossa. Vastuuta ei siirretäkään kuulijalle. Vastuu asiasta ja sanomisista kannetaan itse.

 

Tuo lause pitää sisällään paljon arvostettavia asioita. Silloin ihminen kertoo avoimesti, mitä mieltä hän on. Se on rehellistä. Vastaus ei jätä arvailluille sijaa. ”Suattaapa tuo olla tai olla olematta.” No joo.

 

Lause ”ajattelen niin että..” saattaa myös hetkellisesti satuttaa. Se on suora ja mutkaton. Joka tuon lauseen jatkaa loppuun on rohkea ja avoin. Ajatukset menevät järjestykseen.

 

Kokeillaan.

 

Ajattelen niin, että minulla ei ole mitään syytä olla elämälle katkera. Mille asioille tai tapahtumille minä voisin olla katkera? Minulla oli rakastavat vanhemmat, lukuisia ystäviä eikä minua ole juurikaan kusetettu. Tai on, mutta en minä sitä ymmärrä. Sain ihanat lapset ja olin kohtuullinen isä. Rahkeeni aiemmin eivät riittäneet siihen, mihin olin itseni ajanut ja mitä olin ympärilleni kerännyt. Hyvä tyyppi sai liian paljon vastuuta ja kiltteyttään sairastutti itsensä. Ja sehän ei ole kenenkään vika.

 

Ja siitä savolaisuudesta. Savolaiset ovat ihanaa kansaa. Kun siirtyy velekamersulla uutta moottoritietä pitkin kahdessa ja puolessa tunnissa savoon, tuntee tulleensa kotiin. Hymyjä, juttelutuokioita ventovieraiden kanssa, järviä joka puolella ja pyyteetön avuliaisuus.

Savolaiset – ollaan ylpeitä juuristamme ja siitä mitä olemme. Sanotaan sanottavamme aavistuksen suorempaan ja kannetaan niistä vastuu.

Olemmehan me ihan kunkkuja. Ainakin olevinamme 😊