Viina - veemäinen veitikka

80-Luvulla nuoret ryyppäsivät enemmän kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen. Muuttaessani maalta kaupunkiin 8. luokan syksyllä törmäsin uuteen ilmiöön. Ikäiseni kaupunkilaiset lähtivät perjantaisin kauppakadulle juomaan viinaa. Sinne ne porttikongeihin sammuilivat. Jotkut parittelivat läheisen järvenrannan puskissa. Kovimmat jätkät tappelivat. Kovia jätkiä oli useita. Nykyajan terhakkaat sossut, nuorisotyöntekijät, opettajat ja poliisit jäätyisivät paikalleen ja paskantaisivat housuihinsa herätessään huomenna siihen maailmaan. Elettiin nousukautta. Vanhemmat loivat uraa ja juhlivat itsekin.

Kuulin kummia uutisia myös maaseutupitäjästäni. Entisestä kotikylästäni. Ystäväni olivat sekoilleet kotibileissä oikein huolellisesti. Oli tarvittu ambulanssia ja poliisia. Ja myöhemmin remonttimiehiä.

Ja mitä tein minä? Kieltäydyin alkoholista ja kun minä jotain päätän, se pitää. Ainakin vielä silloin.

Parhaan ystäväni kanssa jaoimme samat arvot. Mitä? Arvot? Arvoista en ymmärtänyt mitään, mutta niin ne on arvot 5-vuotiaalla päiväkodin lapsellakin. Urheilu oli jees, alkoholi nou. Toiset juhlivat, me keskityimme urheiluun ja perjantain sokeriövereihin. Morkkis tuli niistäkin.

Peruskoulu loppui. Tuona lauantaina kaikki lähtivät pääkadulle ryyppäämään. Ystäväni houkutteli; josko mekin nyt? Ei käy. Vastaus oli järkähtämättömän betoninen. Pelivaraa ei jäänyt. Parhaalla ystävälläni oli valinnan paikka. Hän valitsi minut, mutta kiukutteli. Raitis aika elämässäni jatkui.

Opetin biologiaa ja terveystietoa 16 vuotta. Pitäessäni yläkouluikäisille oppituntia alkoholista, aloitin sen sanomalla, että jokaisen täytyy rakentaa oma suhteensa alkoholiin. Elämme alkoholikeskeisessä kulttuurissa, eikä sen olemassaoloa voi kukaan elämästään poistaa. Se kuuluu juhliin ja rentoutumiseen, loman alkuun ja loman loppuun, ilon hetkiin ja monella valitettavasti myös surun hetkiin. Alkoholiin addiktoitunut löytää aina syyn oluelleen tai snapsilleen. Kerroin oppilaille, että n. 10% valitsee absolutismin, valtaosasta tulee kohtuukäyttäjiä, joilla alkoholi aiheuttaa joskus ongelmia. Osalle suomalaisista siitä tulee suuri ongelma ja joidenkin kuolinsyy tulee olemaan alkoholi. Näytin iltalehden lööpin kotikunnastani. 5-Vuotiaan lapsen syntymäpäivät päättyivät tragediaan. Isä tappoi lapsen, lapsen äidin, lapsen mummin ja lopulta itsensä. Viina vei.  

Faktoilla siis liikkeelle. Helvetin kovilla faktoilla.

 

Olin täyttänyt 17-vuotta. Äiti oli ostanut minulle uuden ruskean nahkatakin. Näytin peilistä hyvältä. Oli aika ensimmäisen kännin. Luokkabileet olivat joenrannalla olevalla pirtillä. Siellä soi musiikki, siellä oli sauna ja siellä sai vapaasti ryypiskellä. Olin ollut selvinpäin seuraamassa bileitä jo useita kertoja. Se perjantai oli minulle vaikea. Juuri silloin sain äidiltä sen ruskean nahkatakin ja samana iltana korkkaisin ensimmäisen lonkeroni. Jotenkin se nahkatakki ja ne kuusi lonkeroa kietoutuvat yhteen. Kiitollisuus ja luottamuksen pettäminen. Pyhimys ja synnitön Janne oli saanut ansaitsemansa palkkion ja samaan aikaan hän oli pettämässä vanhempiensa uskon siitä, että hän on hyvä ihminen. Viina oli synti. Viina oli paha. Urheilu oli hyvä. Ysin kesiarvo oli hyvä. Ihmisten miellyttäminen oli hyvä.

Eka kännistä ei ole paljon kerrottavaa. Löysin itseni jo viilenneestä pirtin saunasta itkemässä entisen tyttöystäväni äidin syöpädiagnoosia. Mutta korkki oli aukaistu. Siitä oli hyvä jatkaa.

 

Alkoholi houkuttaa pirullisella tavalla. Vesa Vierikko on todennut, että nousuhumala on jotain jumalallista. Me haluamme kokea asiat edes joskus täysillä - tässä ja nyt. Vappu. Serpentiinit. Ylioppilaslakki. Munkki. Ja jumalauta kuohuviini ja nopeasti. Se vie mukanaan. Emme me muista vuoden päästä krapulaa. Me muistamme ylioppilaslakin ja loistofiiliksen. Loistofiiliksen yksi perusta on kuohuviini.

Voiko yksilöä syyttää siitä, että olemme luoneet tällaisen maailman? Työmoodin siirtäminen viikonloppumoodiin ei synny pelkästään saunan lämmityksellä. Siihen täytyy liittää ajatukset vapaalle siirtävä aine. Kemiallinen yhdiste. Alkoholi.

 

Sillä oli kaikkea. Kaunis ja fiksu vaimo. Hän juoksi maratonin alle kolmeen tuntiin. Hänellä oli arvokiinteistöjä, vaikutusvaltaa ja laaja ystäväpiiri. Hän oli valloittava ja symppis. Korkeasti koulutettu. Lääketieteen tohtori. Käydessään meillä hän toi vaimolle ruusuja ja minulle kallista punaviiniä. Onnenpekka, ajattelin. Hän menetti kaiken. Alkoholi oli kaikkea muuta enemmän.

 

Hengitystiet tukkiutuivat kokonaan ja psyykkinen kipu oli valtava, kun lapseni ottivat päihteiden käyttöni puheeksi. ”Ethän isi juo sitten kaljaa”. Siinä se. Peruskilttinä ihmisenä lause viilsi syvältä ja tarve korvata aiheutettu mielipaha oli suuri. Niin usein teinkin, milloin milläkin tavalla. Kaljan juontia en lopettanut ja lopulta tein sitä salaa. Olin kaulaani myöten suon silmässä. Entinen Pyhimys. Kannattaako elää murrosikä silloin kun aika on? 

 

Tunnen useita alkoholisteja. Kilttejä ja itselleen armottomia. Joillekin elämä on ollut liian julma. Joillakin on altistava geeni ja valtava kokeilunhalu. Alkoholismin nimeäminen sairaudeksi saa minussa aikaan tasan kahdenlaisia tunteita. Toinen puoli minussa ymmärtää, toinen ei. Liitän tylsyyden sietämisen tähänkin ilmiöön. Jos ihminen saa tavallisista asioista riittävästi sisältöä elämäänsä, on hän vahvoilla. Jos mikään ei tunnu riittävän, tylsyys ahdistaa ja kaipaa jännitystä, on se usein menoa. Viina vie.

Alkoholi vaikuttaa psyykeen enemmän kuin uskomme. Keväällä 20 psykiatri kysyi minulta suhdettani alkoholiin. Kerroin totuuden. ”Ei ole epäilystäkään, etteikö alkoholilla olisi vaikutusta mielialaasi, vaikka et juoppo olekaan”. Viesti oli selkeä – vähennä tissuttelua ja nautit enemmän elämästä. Se pitää täysin paikkansa.

 

5.6.23 Sue Lemström Facen uutisvirrassa

Asun yksin. Tai Väinön kanssa. Kerään dopamiinipaukkuja sometykkäysten määrällä. Säälittävää. ET-lehti on eläkeläisten julkaisu. Vaikka onkin suunnattu ikäihmisille, on siitä olemassa digijulkaisukin. Olen huomannut. Jostain syystä ne algoritmit ja kuunteleva google syöttää mulle niitä ikäihmisten tarinoita. Osa jutusta on aina maksumuurin takana. En murra muuria. Vitusti menoja muutenkin. Luen sen, minkä ilmaiseksi saan. Helkkarin mielenkiintoinen juttu virtasi verkkokalvoille. Samaistuin oitis. Sue Lemström on näyttelijälegenda, josta en koskaan ollut kuullut. Paniikkihäiriö pisti minut kiertämään teatterit kaukaa 15 vuotta. Käsittämätöntä, mutta niin totta.

Poistun siviilikuplastani aamuisin klo 7.40. Ajan velekamersullani puolentoista kilometrin päähän. Siellä on työpaikkani. Vehkojan koulu. Alan toteuttamaan rutiineitani ja olen aika hyvä. Välillä jopa loistava. Sukkuloin ihmeellisessä repaleisessa työkentässäni ja kestän kaiken. Välillä kiroan, välillä lauon omia hokemiani ja ihmiset kummastelevat. Nautin ajoittain auktoriteettiasemasta, vaikka itse olen välillä täysin pihalla. Epävarma. Huono itsetuntoinen. Psyyke vapisee ja tuska raastaa. Suoritan ja saan ihme palautetta. Posia. Saakeli.

Niin, tätä Sueta kuvaillaan näyttelijälegendaksi. Hän on häkellyttävän hyvä näyttämöllä. Vaikuttava. Hän pystyy mihin tahansa. Suuret ja pienet eleet, teot ja heittäytyminen. Omaa luokkaansa. Ammattilainen vitun isolla aalla. Sue poistuu töistä tyhjään kotiinsa. Näyttämön suuri diiva istuu sohvalle ja muuttuu tavalliseksi kuolevaiseksi. Hauraaksi ja heikoksi. Elämän paheet vievät. Kodin näyttämällä hän ei ole parhaimmillaan. Varsinkin kriitikot ja teatterialan älyköt nauttivat Suen näyttämötyöskentelystä. Näyttelemistä se on nimeltään, Janne.

Sue on todennäköisesti herkkä ja kiltti. Isä kuoli kun hän oli 5-vuotias. Trauma. Hän lakkasi nukkumasta. Kuten minä 8. luokalla. Trauma mullakin. 24- Vuotiaana hän oivalsi jotain nerokasta. Kalja auttoi nukkumaan. Miksi sitä ei käyttäisi? Jaksaa paremmin ja nukkuu yönsä. Minulle samanikäisenä parhaaksi kaveriksi tuli mister Tsoplpidem. Ajoi saman asian ja taivas oli auki. Suella kävi kuten useilla meistä. Krapulat katosivat tai lievenivät ja toleranssi kasvoi. Kalja vaihtui viiniin ja pulloja meni illassa kaksi. Ihan noin vaan. Perusihmiset äimistelee, koukussa oleva juurikaan ei. Siitä tulee rutiini, elämää kannatteleva voima.

Sue valvoskelee edelleen ja toteaa lakonisesti olevansa alkoholisti, toivoton doku. En mestaroi tippaakaan, vaan ymmärrän täysin. Noin joskus elämässä käy. Päivällä korkean tason ammattilainen, illalla sääliä herättävä juoppo. Vapaa-ajan invalidi. Terveet rutiinit eivät kehity, eivätkä ne riitä.

Kollega totesi tänään lakonisella hautajaishuumorilla ”nyt lopultakin rehtorina elän unelmaani”. Nauroimme reksikollegoiden kanssa kuolemansairasta naurua. Vedet valuivat silmistä.  

Hautajaishuumori pelastaa. Jos et kestä keittiön kuumuutta, poistu keittiöstä.

 

Opiskelu-ajan törttöilyjä – naurattaako?

Viinan voimalla sekoilusta saa valtaisan upeita juttuja. Tohellamme ja kansa nauraa tai myötähäpeää. Joskus sekä nauraa että myötähäpeää. Opiskeluaika oli kosteaa aikaa, mutta viinan kanssa oli myös hauskaa. Pillereitä ei oltu keksitty, joten möhläilyt tein rehellisellä viinalla.

Menimme yökylään tuttava pariskunnan luokse. Tai ei ne mitään pariskuntia olleet – seurustelevia nuoria, jotka olivat muuttaneet samaan opiskelijasoluun tai yksiöön. Meillä oli neljästään hauskaa. Syötiin, juotiin ja kuunneltiin musiikkia. Aiheutin kuitenkin pahennusta, kun olin vankasti sen kannalla, ettei Jari Sillanpään tarvitsisi maksaa veroja, koska hän tuo niin paljon iloa suomalaisten elämään. Jari oli juuri isosti breikannut ja olimme kaikki faneja, tai ainakin semifaneja.

Ilta eteni ja tytöt menivät jo nukkumaan. Jatkoimme ystäväni kanssa Kolmannen naisen kuuntelua. Röhnötimme levysoittimen edessä ja siemailimme koskenkorvaa. Kyllä oli kivaa!

Menimme lopulta nukkumaan. Meille oli tyttöystäväni kanssa laitettu kauniisti peti olohuoneen lattialle. Kohteliaita olivat. Heillä oli oma makuuhuone. Luksusta. Nukahdin ja heräsin karmeaan huutoon ”E###, se kusee meidän sänkyyn”. ”No mitä sitten”, E## totesi. Olin lähtenyt WC-reissulla vasemmalle, kun oikea tie olisi ollut oikealle. Päädyin kusemaan, silloin vielä komealla kaarella, ystävien parisänkyyn. Näinhän voi käydä kelle vaan. Viina. Vittumainen veitikka.

 

Annoin julkisilla törttöilyilläni polttoainetta niitä tarvitseville. Ja niitähän oli. Kokivat olevansa parempia, mutta se on inhimillistä. Rehtori tossa kunnossa! Kyllä, olen mokannut. Ja isosti. En kuitenkaan jaksanut alkoholisoitua. Ei se ollut minun juttu. Minulta puuttuu kai se altistava geeni. Kovimpana morkkisaikana minua lohdutti pienluokan poikien keskustelu, joka minulle kerrottiin. Opettaja kertoi. "Ottaahan se kaljaa, mutta ei se halua kenellekään pahaa ja on reilu."

Olin nähnyt valtavassa nousukauden hurmassa olleiden vanhempieni viehättyvän ajan hengestä. Näin lapsena kosteita juhlia, joissa silloin tällöin uunoiltiin.

Olenko katkera? Syyllistänkö heitä? Kaipaanko anteeksipyyntöä?

No en. Rakastan heitä. Olen tänään kohtuukäyttäjä. Ole sinäkin.