Iskä ja lama

Vuosi 1993. Joensuun yliopiston Karelia-sali on täynnä opiskelijoita. Mä oon mukana. Estradille marssii pitkä mies. Paljon pidempi kuin telkkarissa. Sillä on iso pää. Sen olin tajunnut TV-kuvienkin kautta. Mies oli saanut kahtena edellisvuotena enemmän tappouhkauksia kuin kukaan ennen sitä. Some muutti myöhemmin tilanteen. Nyt tappouhkaukset lähtevät kätsästi kotisohvalta. Varsin karismaattinen mies puhui tunnin verran. Opin tuon tunnin aikana paljon kansantaloudesta, verotuksesta, inflaatiosta, pankkikriisistä, devalvaatiosta ja päättäjän raskaasta roolista. Isopäinen mies oli 38-vuotias Esko Aho. Pääministeri. Tuon ajan Sanna Marin.

Isäni teki työuransa rautakaupan paikallisjohtajana. Rautakauppiaiden juhlat olivat kestäneet taukomatta rintamamiestalojen rakentamisesta lähtien. Nousukautta saakeli. 50-, 60-, 70- ja 80-luku. Vauhti vaan kiihtyi. Isän firma tahkosi voittoa. Iskä oli kova jätkä. Sai provikkaa. Tantiimia, totesi isäni. Se oli palkanlisää. Maksettiin muistaakseni jouluna. Isä toi aatonaattona töistä kotiin kaikkea kivaa. Rautakauppa oli aatonaattona auki viiteen. Lahjat olivat asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta saatuja. Suklaata, karkkia, tauluja, konjakkia. Katsoin isää ylpeänä. ”Se on johtaja. Mun isä. Johtaja.”

 

Elettiin kevättä 1991 ja lama oli rantautumassa Suomeen.  Myöhemmin Varkaudessa osuvasti todettiin, että vasaran pauke vaimeni tuona vuonna ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Pitkään sitä paukutusta oli kuulunutkin. 80-Luvun nousukiito törmäsi lopulta totaalisesti betoniseinään. Seinään jäi ruma läntti.

 

Isä tuli kotiin kesken työpäivän. Oli alkukevät. Olisiko ollut tiistai. Minä olin lukemassa ylioppilaskirjoituksiin. Ihmettelin. Ei hän yleensä kotona kesken työpäivän käynyt. Isä istui keittiön pöydän ääreen ja näytti poikkeuksellisen hauraalta. Hän tuijotti pöydän päällä olevia leivänmuruja ja siirsi ne kämmensyrjällään lattialle.

 

”Mikä on?” Kysyin.

”Minulla ei ole enää työpaikkaa, sain potkut.”

 

Helsingin iso pomo oli ajanut autollaan lounasaikaan rautakaupan pihaan. Oli järjestänyt päiväohjelmansa niin, että syö Varkaudessa lounaan ja ajelee takaisin konttoriinsa Helsinkiin. Luulisin.

”Työsuhteesi loppuu välittömästi. Tyhjennä työpöydän laatikkosi.”

En sanonut mitään, koska en tiennyt mitä sanoa.

 

Sadattuhannet suomalaiset kokivat saman kohtalon. Inhimillisyys ja empatia katosi. Jokainen ajatteli omaa persettään. Anteeksi perhettään.

 

Seurasi itsemurhia, masennusta, kotitalouksien totaalisia romahduksia, alkoholismia. Katkeruutta, vihaa, riittämättömyyttä, mitättömyyden tunteita. Osa nousi. Turhan monen syöksykierre alkoi päättyäkseen ennenaikaisiin hautajaisiin. Katso Yle-areenasta Helsinki-syndrooma.

 

Isä käänsi katseensa minuun, pyysi anteeksi ja alkoi itkemään kuin pelokas pikkupoika. Tiesin, että hän ei pyytänyt anteeksi sitä, ettei häneltä ollut juurikaan liiennyt minulle aikaa, kun olin lapsi. Ei hän pyytänyt anteeksi tekemiään virheitä. Hän oli ollut poissa myös silloin, kun hän oli kotona. Hän pyysi anteeksi häpeää, jonka hän aiheuttaisi minulle, kun hän ei kokenut olevansa enää mitään.

 

Kaikki munat oli laitettu samaan koriin. Identiteetti tuli työn kautta. Johtaja. Paikallisjohtaja. Rautakaupan johtaja. Suomen mestari lentopallojoukkue Varkauden Tarmon sponsori ja se, joka sai valita mestaruussarjaottelussa parhaan pelaajan palkinnon. Peräsalmi oli tunnettu nimi. Se oli johtajan nimi. Nyt se kaikki vietiin pois keväisenä aamupäivänä. Halasin isää ja hän jatkoi itkuaan. Minä siirryin sillä hetkellä isän paikalle. Isäksi omalle isälleni. Hän palasi isäkseni myöhemmin.

 

Oloni oli ihmeellisen voimaantunut ja ainakin alitajunnassani tiesin, ettei tästä miehestä ole enää töitä tekemään. Identiteetti, itsetunto ja luottamus itseen oli säpäleinä.

 

Itsensä uhraaminen työlle on tyhmää ja siihen voi itse vaikuttaa. Minäkin opin sen kantapään kautta, kuten niin monen asian elämässäni. Sukuvika. Sittemmin elämän arvojärjestyksen tajuttuani olen lopettanut opekokouksen aina samaan lausahdukseen ”menkää kotiin, siellä se oikea elämä on”.

 

Isä oli ollut stressaantunut jo vuosia ja oireili fyysisesti. Ahdistuskohtaukset ja unettomuus. Ilon katoaminen ja arvottomuuden tunne. Rentoutumisesta ja työstä irrottautumisesta tuli mahdotonta. Isä oli töissä tunnollisesti 24 /7.

 

27 vuotta pyyteetöntä, nöyrää ja ennen kaikkea voittoa tekevää työtä takana. Ja nyt sillä kaikella ei ollutkaan enää mitään merkitystä.

Potkujen jälkeen psyyke mureni totaalisesti ja pitkä toipuminen alkoi. Hän ei enää työelämään palannut. Isäni äiti, Aune-mummo, kuoli samana keväänä potkujen ja yo-kirjoitusteni kanssa. Kaikki samaan konkurssiin. Ylioppilasjuhlani lienevät olleen vuoden ainoa valopilkku. Pääsin armeijaan etuajassa lokakuussa 1991. Kirjoittelin joutessani esikuntaan kirjeen, ettei työtön isäni pystynyt minua enää kotona ruokkimaan. Josko valtio auttaisi. Täydestä meni kuten lukuisat selittelyni myöhemmin elämässäni.

 

Bisnes on kovaa peliä. Olen siinä käsityksessä, että isäni koki koko uransa ajan olevansa jotenkin väärällä alalla. Hän arvosti menestyviä bisnesmiehiä ja katsoi heitä ylöspäin. Jonkin sortin idoleita. Isä oli kuitenkin liian kiltti, inhimillinen ja pehmeä kovaan maailmaan, missä raha ja voiton tavoittelu oli ainoa tavoite. Vaikka hän menestyikin hyvin ja sai firman tekemään voittoa, tuntui kuin hän olisi aina odottanut sitä hetkeä, kun saa laskea irti jatkuvasta voiton tavoittelemisen kierteestä.

 

Isä on ollut aina mainio seuramies ja hänellä on tilanteisiin sopivia sutkautuksia. Ne osuvat maaliin ja niille nauretaan. Nauru tulee spontaanisti. Pakottamatta. Kuitenkin hän on ollut säikky sosiaalisia tilanteita kohtaan loppuun palamisen jälkeen. Silti hän puhkeaa usein täyteen loistoonsa. Lapset, lapsenlapset ja lapsenlapsenlapset rakastavat ukkia. Ja nauravat. Niille sutkautuksille ja hänen persoonalleen. Se on kaunis teatteriesitys ja se on tosi elämää. Ukki ja me siinä samassa olokammarissa.

 

Potkujen jälkeen alkoi pitkä tie kohti normaalia elämää. Isä joutui alkuun käyttämään vahvoja lääkkeitä, jotka vaikuttivat keskushermostoon ja aivojen välittäjäaineiden toimintaan. Lopulta hän löysi elämän tarkoituksen uudestaan. Viisi lastenlasta auttoi. Lääkkeitä ei enää tarvittu. Löysimme vähän vanhempina toisemme. Isä ja poika touhuilivat yhdessä kaikenlaista. Hienoa aikaa.

 

Kun isä vuonna 91 keväisenä tiistaina siirsi pöydältä leivänmurut lattialle, asia kristallisoitui minulle. Myyntityö on perseestä. Hoitakoot muut. Päädyin rehtoriksi – ojasta allikkoon? Huumoria.

Kiitti mun iskä!