Kiitollisuus

Katkeruus on kiitollisuuden vihollinen. Kun ihminen kokee, että elämä kaikkinensa potkii päähän, ei ole mitään kiitettävää. Sä ehkä tiedät. Tulee potkut, rakas jättää, masennus yllättää. Elämä murenee, ei ole mitään mitä kiittää.

Elämässä on vaiheita. Joskus kiitollisuus on helpompaa, joskus siihen ei yksinkertaisesti pysty. Krooninen kyvyttömyys kiittää elämää on surullista, mutta ymmärrettävää. Päästään biologiseen faktaan, joka on totta ajasta riippumatta. Geenit ja ympäristö. Jollekin elämä on kohtuuton. Lapsi perii kehdossa synnit isänkin. Toiselle kiitollisuus on osa persoonaa ja jokapäiväistä elämää, oli elämäntilanne mikä tahansa. Illalla laitetaan kädet ristiin. On tullut aika kiittää eletystä päivästä. Kaunista.

Kiitollisuus auttaa hyväksymään elämän sellaisena kuin se on. Sellaisena kun se on annettu. On iloja, on haasteita. On voittoja, on tappioita. Kliseisesti jokaisessa hetkessä on jotain arvokasta, mutta emme me sitä aina näe. On vitun kova kiire. Olemme ihmisiä tässä ajassa. Tämän ajan tuotteita. Jos pystyy irrottautumaan minuutiksi omasta ahdistavasta kuplastaan, voi tuottaa toiselle iloa. Hän kokee kiitollisuutta. Se hyvä tulee takaisin tavalla tai toisella.  

Joku saa ulkopuolelta tarkasteltuna kaiken ja on silti vittumainen ja pöyhkeilevä. Haluaa lisää ja pakenee materiaan ja pikavoittoihin. Oma valtaisa ego määrittää elämän. Paradoksaalisesti hän ei ole onnellinen. Vauhtisokeus ja omassa erinomaisuudessa piehtarointi estää kiitollisuuden heräämisen. Ei ole tarvetta kiittää elämää, ystäviä ja terveyttä.

Minä olen tänään poikkeuksellisen kiitollinen. Näitä päiviä tulee ja se kertoo siitä, että olen matkalla oikeaan suuntaan. Kiitollisuudenpäivinä kiitollisuutta elettyä elämää kohtaan ei tarvitse pakottaa. Kiitollisuus on ihmeellisenä tunteena läsnä koko päivän. Yleensä asiat, jotka vituttavat, eivät näinä päivinä juurikaan vituta. Netin katkeilu. Rakeinen TV-kuva. Mersun viat. Taas uusi lumipallokeissi. Ehkä tuhannes urallani. Tukossa oleva astianpesukoneen poistoletku. Naurattaa ongelmien pienuudet ja kiitollisuushurmos jatkuu. Naurattaa. Tajuan, kuinka onnekas olen.

Ehdin nähdä Heikki Silvennoisen livenä tämän vuoden syyskuussa. Olin sopivasti viinissä ja nautin virtuoosin näkemisestä. Olin aiemmin kesällä Turkin matkalla lukenut Hessun elämäkerran. Kun suosikki-ihminen, jota en henkilökohtaisesti tunne, kuolee, pysähdyn. Filmi kulkee päässäni, tai silmissä tai missä se semmonen pätkä viliseekään, jossa muistelet pois lähtenyttä elämäsi käänteissä. Tunnen surua, mutta myös suurta kiitollisuutta. Se on oma hetken kestävä prosessini, ikään kuin läheisempikin olisi lähtenyt. Loiri, Jaakko Teppo, Jope, Vexi Salmi ja monet muut. He ovat lohduttaneet minua, tuoneet elämääni iloa, toivoa, itkua, naurua. He ovat olleet minulle tärkeitä ihmisiä, ikään kuin kavereita. Kiitän.

Elämän rajallisuuden tiedostaminen ja sen tiedon kanssa eläminen on yksi avain aitoihin elämyksellisiin onnen hetkiin. ”Jokkainen vuoronperrään” tapaan sanoa, kun jonkun aika on tullut täyteen. Se lienee sitä huumoria, jota ex-läheiseni kuvasi sanoin, ”sä luulet, että kaikki ymmärtää sua, mut ei jokainen ymmärrä”. Hän on viisas ihminen.

Olen kiitollinen lapsuuteni jouluista. Olin aina jossain pääroolissa joulujuhlan näytelmässä. Joulupukkina, Herodeksena, kesäkissana (joka lauloi). Jännitin aivan saakelisti, mutta olo juhlan jälkeen oli jotain taianomaista. Nyt joulu saa tulla. Äiti ja isä taikoivat aina ihanan joulun. Jouluaattoaamun pakollinen stressin sävyttämä otattelu loppui kuin seinään joulurauhanjulistukseen. Elin lapsuuteni parhaita hetkiä. Jouluna ei käytetty alkoholia, silloin olimme perheenä täydellisen onnellisia. Mummot tulivat kylään ja pukki toi valtavasti lahjoja. Joulu oli aineellisesti ja tunnelmallisesti rikasta aikaa. Oli 80-luku.

Olen saanut tehdä työtä mielestäni maailman parhaassa työpaikassa 27 ja puoli vuotta. Se ihanien ihmisten määrä, joiden kanssa olen saanut tehdä yhteistyötä, on valtava. Oppilaita, isejä, äitejä, huoltajia, yhteistyökumppaneita, reksikollegoita, loistavia pomojani. Poikkeuksellista. Täysin poikkeuksellista.

Elämäni naiset tulivat jokainen elämääni juuri oikeaan aikaan ja he olivat huippuja. Olen niin kiitollinen jokaisesta. En ole pisaraakaan katkera. Osa elämäni naisista on kanssani tänäänkin. Äitini heistä yksi. Elämäni miehistä olen vaiti. Aivan hiljaa. Olen kiitollinen ihmisestä, joka on ilmestynyt juuri nyt elämääni. Olen täynnä toivoa ja kiitollisuutta. Minulle tapahtuikin vielä jotain sykähdyttävää ja kaunista. Luulin että sillä sektorilla on tullut aika tukeutua muistoihin ja menneeseen.

Olen kiitollinen siitä, että aloin jakamaan risaista elämääni blogissa ja facepäivityksissäni. Kaikki 700 ystävääni tuntuvat jotenkin ymmärtävän minua. Se on uskomatonta. Rehtori arpineen kelpaa. Ei helvetti – tässä olisi voinut käydä huonosti.

Olen kiitollinen, että olen tasapainoisempi ja onnellisempi juuri tänään enemmän kuin aikoihin. Yhä useammin jaksan vaikean vaiheen yli terveillä keinoilla; suremalla, kestämällä kivun tai ahdistuksen. Ilo on palannut. On helppoa kiittää. Ahdistuspallo hengitysteihin ilmestyy silloin tällöin. Tapan sen lempeästi, kuten kaikki muutkin kehoni viestit. Jarrutan, rauhoitun, pysähdyn, kiitän. Ei ole hätää.  En enää lääkitse oireita pois väärillä metodeilla. Kiitän itseäni. Sä Janne olet noussut aikamoisesta suosta. Ihmiset ovat minua auttaneet, mutta itse olen sinetin sille laittanut. Olen valmis loppuelämään. Tiedän, että siitä tulee vähintään kohtuullinen. Ehkä hyvä. Kenties kiitettävä.

Tiedän riittäväni läheisilleni ja perheelleni tällaisena kuin olen. Riitin heille silloinkin, kun olin rikki. Nyt olen eheämpi, en eheä. Annan itselleni anteeksi helpommin kuin aiemmin. Silti mokailuni eivät saavuta lähellekään niitä sfäärejä kuin taannoin. Olen kiitollinen niin monelle ystävälleni ja läheiselleni, jotka ovat aina minua auttaneet. Silloinkin, kun olen ollut silmä mustana ja mieli sirpaleina. Aivan paskana.

Jos sä luit tämän – kiitos.

Toivotan sinulle mitä ihaninta joulun aikaa.

t: Janne