UNILÄÄKEKOUKUSSA
”Lähden opehuoneesta kohti luokkaani. Se on akvaarioluokka. Käytävillä kulkevat oppilaat näkevät suoraan oppitunnilleni. Ei se haittaa minua. Joskus työntävät naamansa ikkunaan. Tuollainen huumori putoaa minuun. Silloinhan ihminen näyttää simpanssilta. Kun ihminen näyttää simpanssilta, on se huumoria ja se on hauskaa. En tee siitä (kään) numeroa, vaan moikkaan ja jatkan opettamista. En anna jälkkää.
Jotkut opet eivät suostuneet tällaisessa eläintarhan lasitetussa häkissä opettamaan. Nyt oppitunnin aiheena on hengitys. Mun lemppari. Tein siitä auskultointivuonna näytetunnin ja se oli loistava. Täydet pisteet. Olen jalostanut sitä vuosien mittaan. Tietokilpailu, teoriaa, open haastama spirometrikisa (mitataan keuhkojen tilavuus) ja katsotaan ”olipa kerran hengitys” DVD-levyltä. Jos joku olisi minut hengityskisassa voittanut, olisin tarjonnut paljon pepsiä. Ei tarvinnut koskaan tarjota. Uhrasin hengityksen käsittelyyn kaksi oppituntia. Kesken toisen tunnin ajatukseni katkeaa. Siirryn mietteissäni tulevaan iltaan. En pidä tästä. Haluaisin keskittyä teineihin ja hengitykseen – siis sen teeman opettamiseen.
Tsolpideemi nappaa osan ajatuskapasiteetistani. Se on moderni nukahtamislääke. Siihen ei jää koukkuun ja se tekee minusta suorituskykyisemmän ja jaksavamman. Silleen se työterveyslääkäri sanoi.
Arvon hetken mielessäni otanko lääkkeen illalla vai en? Päätän ottaa ja pystyn keskittymään taas paremmin. Yksi murhe vähemmän. Tulen nukkumaan tulevan yön. Univammainen. Olen työpäivän jälkeen hämmentynyt. Mitä tämä meinaa? Ajattelen keskushermostoon vaikuttavaa lääkettä kesken oppitunnin. Kesken työpäivän. Olen nuorehko tuleva rehtori. Oltiin vasta lääkesaagan alkutaipaleella. Moinen pilleri tulisi valtaamaan ajatuksistani tulevina vuosina päivä päivältä suurempia ja suurempia siivuja. Ensin minuutteja, sitten tunteja. Semmosta se on. Aivokemia ja riippuvuus.”
Lääkkeiden loppuminen oli painajainen. Olin syönyt lääkkeet nopeasti. Liian nopeasti. Jos 100 tabletin setin piti kestää 100 päivää, tai yötä, oli ne minulla loppu paljon ennen kuin reseptin pystyi taas uusimaan. Odotin ja pelkäsin. Pelko oli tullut muutenkin osaksi elämääni. Lääkkeiden loppuminen oli yksi sen ajan mikrokriiseistäni. Muuttuivat sittemmin makrokriiseiksi.
Lopulta tuli yö, jolloin lääkettä ei enää ollut. Aina se yö lopulta tuli, vaikka olin oppinut reseptikikkailun vallan hyvin. Nyt olin hermostunut, lyhytjännitteinen ja tiuskin ihmisille. Pelkäsin tulevia öitä ilman turvaa. Illan kiersin hermostuneesti kodissamme. Peura ajovaloissa. Mistään ei tullut mitään. Niin. Tässä sitä taas ollaan. Yö oli täynnä pelkoa ja fyysisiä ikäviä tunteita. Oireita. Vieroitusoireita. Minä - urheileva, miellyttävä ja hyvä tyyppi jonkun näköisessä uraputkessa. Eihän näin pitänyt käydä. Totuuden tiesin vain minä. Totuudessa oli sellaisia asioita, joiden ei ollut hyvä tulla toisten ihmisten tietoon.
Käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen
Ja minä kun en koskaan kysy hintaa
Viidestoista yö se saapuu aina uudelleen
Ja kaikki paitsi elämä on turhaa
---------------------------------------------------------
Oon yksin ajatusten raunioilla
Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen
On jälleen tuskan viitta hartioilla
---------------------------------------------------------
Viidestoista yö se saapuu aina uudelleen
Taas huomaan kahden viikon unohtuneen
Jäi iholleni hiekkaa rannan autioituneen
Voi olla, että vihdoin pääsen uneen
Kuuntelin usein Juicen viidettätoista yötä juuri sinä kohtalon päivänä, kun lähdin kohtaamaan unettoman yön. Lääkkeet olivat loppu, minä olin loppu.
Elin kaksoiselämää. Olin julkisesti toisenlainen, kuin iltaisin kotona. Olin liian toisenlainen. Silloin voitaneen puhua kaksoiselämästä. Pienet sävyerot eivät tietenkään haittaa. Kaksoiselämä on rankkaa. Läheiset eivät pidä siitä mitä teen, mutta voimaa muutokseen ei ole. Elämän kiivas rytmi, ahdistava pakko saavuttaa jotakin ja liika kiire pitivät kiinni kaksoiselämässä. Ahdistava pakko olla jotain tulee jostain syvältä ja sitä on päästävä ajoittain pakoon. Muuten hyytyisin tavikseksi, enkä sietänyt sitä. Taviksena oloa. Taiteilin jatkuvasti kapasiteettini äärirajoilla ja kaikesta tuli outoa mössöä. Elämässä oli ihania hetkiä, mutta perustunne oli ahdistus ja pelkäsin. Pelkäsin myös paljastuvani muille kuin perheelleni. He pitivät suunsa kiinni, koska ”juoppoa” suojellaan, vaikken juoppo ollutkaan. Pilleristi iltaisin ja satunnaissekoilija. Se minä olin.
Tuijotan läpipainopakkausliuskaa. Neljä jäljellä. Neljä armahtavaa ja elämäni tahrimaa ellipsin muotoista tablettia. Resepti on loppu. Ahdistaa. Ahdistaa vitusti. Täytyy saada jostain uusi resepti. Elämme aikaa ennen E-reseptejä. Yksi tabu illassa ei enää riitä. Vastetta ei tule. On otettava useampia, vastoin lääkärin määräystä. Kemia vie ja käypälääkesuositukset saavat minut nauramaan. Varsinkin silloin, kun on ottanut sen ensimmäisen. Vaikutus ei ole riittävä. Se tuttu fiilis ei enää tule. Siirryn paikkaan missä lääkekätköni on. Vaatekaapilleni. En tunne häpeää, en syyllisyyttä. Ne tunteet kyllä tulevat. Ne tulevat myöhemmin Tyrannosaurus Rexin kokoisina. Nyt tartun hetkeen, vaikka olenkin siinä surkea. Tämä on erilaista hetkeen tarttumista. Tarvitsen lopulta toisen pillerin, kolmannen ehkä neljännen. Toimintani on addiktoituneen ihmisen idioottimaista käyttäytymistä. Halveksin sitä. Mutta vasta myöhemmin. Nythän ollaan menossa nukkumaan. Kai minulla siihen on oikeus?
Oli aikoja, jolloin en uskonut kykeneväni siihen. Lopettamaan lääkkeiden väärinkäyttöä. Ajattelin että tällä mennään hautaan saakka. Olin fiiliksessä kiinni kuin mato paskassa. Sain elää päivän varmana siitä, että nukkuisin seuraavan yön. Ja kaupan päälle tuli tuskaton tuokio pieni. Sitähän ihminen kaipaa. Jollekin se tulee hiihtämällä kesäkelissä ilman suksia. Joku vaivihkaa horjahtaa epäterveelle tielle. Minä perkeleen Pyhimys horjahdin. Eivätpä olisi lukiokaverit uskoneet, kun Pyhimykseksi minua kutsuivat. Olin viimeinen ikäluokastamme, joka otti kaljaa. Tai lonkeroa se oli. Kuusi lonkeroa. Olin melkein 18- vuotias.
Valmis päätökseen
Avioeron jälkeen jollakin tavalla kontrolliin saatu nukahtamislääkkeiden käyttö lisääntyi taas. En jaksanut, kyennyt enkä halunnut miettiä öisin eroon johtaneita tekijöitä. Oli helpompaa poistua tietoisuudesta ja uida turvaan kemialliseen uneen. Paeta realiteetteja. Käyttää laastareita ja ensiapua. En harrastanut järkevää asioiden läpikäyntiä, en pettymysten kohtaamista, en surun käsittelyä. Minulla oli tuttu ja turvallinen tapa välttää ikävät tunteet. Siirsin väistämätöntä, koska minulla oli siihen mahdollisuus. Päiväni olivat niin kiireisiä ja tarkasti ohjelmoituja, ettei asioita silloin tarvinnut käsitellä. Rutiinit, ah turvalliset rutiinit. Niiden kyytiin oli aamulla ihanaa hypätä.
Joku oli kuitenkin muuttumassa. Jouduin olemaan joitakin aikoja ilman lääkkeitä luonnollisesta syystä. Lääkärit tarkensivat kontrolliaan. Lääkkeen maine vaarattomana ja riippuvuutta aiheuttamattomana oli muuttunut. Lääkärit alkoivat puhumaan vastaanotolla varsin eri tavalla kuin vielä 2000-luvun alkukymmeneksellä. Nyt piti unettomuuttaan perustella paremmin. Ja olinhan minä edelleen univammainen.
”Nämä eivät ole tarkoitettu jatkuvaan käyttöön.” ”Teidän täytyy pitää välipäiviä – jopa viikkoja.” Unilääkkeitä ei enää tarjottu automaattisesti. Jouduin välillä niitä kinuamaan. En pitänyt siitä. Olin riippuvainen lääkkeen lisäksi myös siitä isosta parrakkaasta sedästä, joka kirjoittaa minulle pillerit. Tilanne alkoi muuttua – en minä halua olla addiktoitunut sen kummemmin jostakin saakelin sedästä saatikka pillereistä. Halusin muutoksen. Aloin todella pienin askelin askeltaa nuoruuteeni. Aikaan, jolloin kestin elämää ilman turrutusta.
Unilääkeriippuvuudesta eroon pääsemisen edellytyksenä on oma motivaatio, kuten muutoksessa aina. Se on aivan sama kuka presidentti sinua neuvoo, jos et ole itse päätöksen takana. Jos alkoholistin lähipiiri vaatii juopolta raittiutta, ei se onnistu, mikäli juoppo ei sitä halua. Se onnistuu sitten, kun asianosainen on käynyt riittävän syvällä ja tekee päätöksen. Tai onnistuu jos onnistuu.
Kun on tukahduttanut ikävät ja vaikeat tunteensa kemikaaleilla toistakymmentä vuotta, on ikävien asioiden käsittely terveillä tavoilla opeteltava uudelleen. Onhan sekin vaihtoehto, että jatkaa samaa metodia niin pitkään kuin elää. Minä päätin toisin. Pakoon voi juosta aikansa ja itselleen oppii valehtelemaan. Olin kyllästynyt itseeni ja valehteluun. En halua tätä.
Kun päätin toipua addiktiostani ja valheellisesta elämästäni, alkoi kamppailu. Elämäni kovin kamppailu. Kun töissä tapahtuu jotain ikävää, on ensimmäinen ajatus ilta ja lääke. Hätä ei ole siis tämän näköinen. Hoitaa homman kylmän kliinisesti ja illalla on helpotusta luvassa. Kun päätös nukahtamislääkkeen poisjättämisestä oli tehty, oli tunteet kohdattava. Pettymys, riittämättömyys, häpeä, syyllisyys, suru, pelko. Kaikki otetaan vastaan ja tuska on aluksi kymmenkertainen, koska tunteitaan ei ole aikoihin käsitellyt. Savotta on saatanallinen, mutta tiesin että minussa on tallella se tarvittava lujuus ja voima. Tulen pysymään päätöksessäni.
Oli tullut hetki, jolloin aloin kasaamaan itseäni pala palalta. Se oli jokapäiväinen duuni. Kärsimyksen läpi oli mentävä ja samalla tiedostin, että lopullinen särkymisen mahdollisuus on olemassa. Riski masentua uudelleen, riski joutua krooniseen unettomuuden kierteeseen, riski joutua suljetulle osastolle. On kuitenkin uskottava ”prosessiin” ja tässä terapia on keskeisessä roolissa. Terapia auttoi. Jonain päivänä kipu on poissa tai se on hallittavissa, eikä turruttaminen käy enää mielessä. Ainakaan ensimmäisenä. Kuten viisas terapeuttini on todennut ” koskaan se ei kokonaan katoa”. Aivoissani on oma addiktiosiivunsa. Siellä se odottelee…
Onnistuin jättämään nukahtamislääkkeet. Olen edelleen sitä mieltä, että joskus niitä tarvitaan. Niitä tarvitaan katkaisemaan pitkä uneton kierre. Niitä saatetaan tarvita silloin, kun huomenna on edessä jokin todella tärkeä tehtävä, joka stressaa. Olisinko minä tässä, mikäli uraauurtavia lääkeitä ei olisi tullut markkinoille juuri minulle oikeaan aikaan? En todella tiedä.
Yhdeksän tuntia kemiallista unta vastaa neljää tuntia luomu-unta. Usko minua. Olen kokemusasiantuntija. Lisäksi saat kirkkaamman huomisen.
Unilääkkeiden pitäisi olla aina viimeinen keino. Ennen reseptin hakemista työterveydestä on kokeiltava kaikki muu. Vaikka en uskonut unihygieniahömppään silloin, uskon siihen nyt. Sopivasti liikuntaa päivän aikana, työhuolien jättäminen työpaikalle, pitäytyminen aamukahvissa ja Leonard Cohenin kuuntelu illalla tepsivät. Sänky ei ole enää viholliseni. Siitä on tullut ystäväni. Halinalle on palannut elämääni. Tyyny käy oikein hyvin, mikäli nallet on annettu lastenlapsille :-)
Energiaa kuluu ja vaivaa on nähtävä, mutta se on reitti kokonaisvaltaisesti nautittavampaan elämään. Usko mua. Olen kokemusasiantuntija.