(Lue ensin blogini burnout)

 

Koin loppuun palamisen 30-vuotiaana. Varsinkaan nykyisin se ei ole mitenkään tavatonta. Olin nähnyt kymmenen vuotta aiemmin, kuinka isäni työura loppui kuin seinään. Bisnes. 90-luvun lama. Potkut. Henkinen konkurssi. Halusin väistää tuon kohtalon. Tutisin häiriökohtauksissani ja laskin vuosia. Seitsemäntoista vuotta isäni eläköitymisikään. Perkele. On vaan jaksettava.

Päätökseni oli yksimielinen. En kerro kenellekään. Haluan edetä urallani. Olla kuten lukuisat ystäväni – menestyä. Mielenterveysongelmainen kolmekymppinen ei ole kovaa valuuttaa työmarkkinoilla. Tämä paska ei minua kampita.

Aloimme odottaa toista lasta. Olin oikeastikin häkellyttävän onnellinen uutisesta. Se sattui vaan tulemaan samaan ajankohtaan henkisen tuupertumisen kanssa. Mutta ihana poikani oli tulossa. Koin kaiken paskan keskellä ihania hetkiä. Päätin olla luja ja tehdä kaikkeni, että selviän. Otin apua vastaan. Psykologikäyntejä. Epäonnistuneita lääkekokeiluja. Elämä oli täynnä ristiriitoja. Rakkautta ja pelkoa.

Ja aina tullaan samaan fraasiin. Kulutettuun pohdintaan. Loppuun palamisesta voi oppia! Ei muuten käynyt mielessä, kun vuosia väistelin leffateattereita ja konsertteja. Ne päättyivät toistuvasti paniikkikohtauksiin. Ja aina oli keksittävä tekosyy. Joten – kaikki kulttuuririennot pannaan.

Minut ”pelasti paljastumiselta” yksi seikka. Olin esiintyessäni edelleenkin vahvoilla. Oppitunnit, vanhempainillat ja opekokoukset. Olin terävä, tai ainakin terävähkö, ja sain myönteistä palautetta. Kulissit oli helppo pitää pystyssä, koska kykenin esiintymään ja työni on esiintymistä. Velkaa maksettiin toisaalla. 

Alkukuukaudet töiden alkamisen jälkeen olivat selviämistä päivästä toiseen. Ei ollut mitään mahdollisuutta ajatella mitään muuta. Energia kului selviämiseen ja siihen, ettei paljastu. Piti olla hauska, koska olin perusluonteeltani hauska. Piti olla jämäkkä, koska olin jämäkkä. Olen siis hauska ja jämäkkä. Niillä mennään.

Ja ketkä olivat syyllisiä loppuun palamiseeni? Nuori, koulutettu ja urheilullinen mies on vähällä pudota tuottavuuden kelkasta. Eihän Suomi näin poikiaan saa uuvuttaa.

Peili? Ehkä geenit? Ehkä osin ympäristö? Vastoin yleistä mielipidettä en syyllistä työnantajaa enkä työelämää. Ai että sen työuupumuksen taakse on helppo mennä. Uupumus on lähes aina monen tekijän summa. Perusluonne. Kasvatus. Sattuma. Ystävät. Työ. Parisuhde.

Ei työelämä minua sairastuttanut. Itse tuntimääräni halusin ja itse itseni ylityöllistin. En heitä vastuusta prosenttiakaan pomolleni tai loistavalle työyhteisölleni. Ei minulta kukaan sitä työmäärää vaatinut. Minulla oli valtava tarve saada hyväksyntä ihmisiltä ja elin suorituksista. Ihmisiä oli päivittäin ympärilläni seitsemänsataa. Täysin mieletön urakka heitä jokaista on miellyttää.

Mitä tein väärin? Mitä tein oikein, että lopulta paranin? Alkuun siis selviydyin. Minuutti, tunti, päivä, viikko. En paljastunut. Kaikki hyvin. Bluffi menee läpi. Paniikkikohtauksen pelko oli ensimmäinen ja viimeinen ajatus heräämisestä nukahtamiseen. Vähitellen aloin kehitellä mielessäni toimivia keinoja kohtausten ennaltaehkäisemiseksi. Aloin kiroilemaan mielessäni. Kaikki kirosanat mitä ikinä keksin. Raaputin kämmensyrjää. En viillellyt. Naarmuttelin. Ajattelu kohdistui kämmensyrjään. Kohtaus ei jumalauta tullut!

Jake Nyman kirjassaan radiomiehen muistelmat:

Paniikkihäiriö on todella epämiellyttävä sairaus, jonka kamalauuden ja koko ajan taustalla vaanivien kohtausten uusiutumisen pelon pystyvät ymmärtämään vain sen kokeneet. Muille sitä on turha lähteä selittämään. Kerran avauduin asiasta eräälle terveyskeskuslääkärille sillä seurauksella, että hän kehotti minua ottamaan itseäni niskasta kiinni ja harrastamaan liikuntaa. Ja minähän harrastin. Juoksin Aulangon mäkisisissä maastoissa melkein joka päivä, tai sitten vetelin kymmenien kilometrien mittaisia pyörälenkkejä. Pian fyysinen kuntoni oli täyttä rautaa, mutta pääni sisältä löytyi vain ruostetta. Paniikkihäiriön kohdalla asiaa pahentaa vielä se, että jonkinlaisen häpeän tai hulluksi leimautumisen pelossa monet pyrkivät salaamaan ongelmansa muilta ihmisiltä, jopa lähimmiltä ystäviltään. Minä ainakin tein niin.

Niin tein minäkin.

Nyt elän vuotta 2024. Pelko kohtauksista on vähentynyt tuntuvasti. Mutta pelot ovat läsnä päivittäin. Mietin lukemattomia ahdistuneisuudesta kärsiviä meidänkin koulumme nuoria. Miten he selättävät pirun nimeltä paniikkihäiriö? Apua he tarvitsevat. Minä koen olevani kuitenkin luja. Silti mieleni muistuttaa usein kohtauksista, vaikka edellisestä kohtauksesta lienee 15 vuotta. Kokouksiin, elokuviin, teatteriesityksiin ja parturiin mennään edelleen hiipien vessan kautta. Kohtausten pelko on koko paniikkihäiriön vittumaisin piirre.

Ja kuinka siis selvisin…

Luin kirjoja. Alkuun tein virheen. Lainasin kirjastosta ”miten teen itsestäni elämäni kuninkaan” – tyyppisiä opuksia. Joutavat takkaan. Neil Hardwickin ”hullun lailla” – ahmin sen vuorokauden aikana. Neil oli samassa jamassa kuin minä. Sain voimaa. Vertaistukea. Menestyneet ihmiset kokevat aivan samoja juttuja kuin minäkin.

Lopulta on kaksi asiaa, joita justeeraamalla voi parantua. Ei ole oikotietä onneen. Rutiinit ja arvot. Jos on elänyt elämäänsä mittaamalla omaa arvoaan suoritusten kautta, tarvitaan remontti. Jos on elänyt elämäänsä mittaamalla omaa arvoaan toisten mielipiteiden pohjalta, tarvitaan remontti. Jos päivittäiset rutiinit ovat sairastuttavia, tarvitaan remontti. Tavoitteena on rentous. Se tulee kyllä aikanaan ja sitten on hyvä.

Akuutti vaihe selvitään ja sen jälkeen aloitetaan remontti. Tästä kukaties myöhemmin lisää. Mulla on annettavaa 😊