Terapiassa

Viimeisin terapiajaksoni alkoi seuraavilla repliikeillä:

”Yhden asian joudut minulle lupaamaan”

”Ai”

”Et tapa itseäsi”

”Joo en mä. Ei ole mielessä käynyt.”  

Olen terapiassa täysin rehellinen. Kaikki paska pöydälle. Virheet, luurangot, kyseenalaiset reissut, pelot, mokat ja nekin jutut, joista kukaan ei tiedä mitään. Paitsi mä. Siihen vaan. Terapeutin pöydälle. Ei se saakeli hätkähdä. Hymyilee armollista hymyään ja kaataa lisää kahvia. Sylissäni on kissa, joka kehrää. Olen päässyt terapiaan. Ammattiauttajan hoteisiin.

 

Hyvinkään kaupungin työterveyspalvelut siirtyivät muutama vuosi sitten Terveystalolle. Starttiin kuului työterveyshoitajan rutiininomainen soitto jokaiselle kaupungin työntekijälle. Siihen piti varata aikaa muistaakseni puoli tuntia. Varsin miellyttävä hoitaja kyseli kaiken näköisiä kysymyksiä työstä, harrastuksista, perheestä ja miltä minusta silloin tuntui. Hän tiedusteli myös, kuinka se Janne - pojan elo on noin niin kuin ylipäätään mennyt. No minähän latelin hirtehisesti kaikkea mahdollista tuoreesta avioerosta, isäni ongelmista, burnoutista, unettomuudesta ja mitä näitä nyt oli ollut. Täti oli hetken hiljaa ja sai lopulta sanotuksi ”josko varaisin teille ajan psykiatrille?”.

 

Menin psykiatrin vastaanotolle. Kallonkutistaja kuunteli saman litanian ja kirjoitti minulle saman tien lähetteen Kelan sponsoroimaan terapiaan. Ei sähköshokkeja sentään. Terapeutti piti minun etsiä itse. Lähettelin kymmeniä sähköposteja eri puolille Etelä-Suomea. Terapeuteille siis. Ei mitään toivoa. Hoito voisi alkaa aikaisintaan kahden vuoden päästä. Lopulta pääsin jonojen ohi ystäväni avulla. Suhteilla. Kolmen vuoden setti alkoi.

 

Olin ennen ”kelaterapiaa” ehtinyt käymään elämäni aikana useilla terapeuteilla, psykologeilla, psykiatreilla ja ihan tavislääkäreillä. Mielenjuttujeni takia. Psykiatrit ja tavislääkärit ovat lähinnä keskittyneet tarkastelemaan lääkitystäni, terapeutit ja psykologit ovat sujuvasti kuunnelleet ja nyökkäilleet. Neuvoneet ja ymmärtäneet. Ovat yrittäneet valmentaa minua kohti armollisempaa ja vähemmän suorituskeskeistä elämää. Diagnoosit ja ongelmieni juurisyyt ovat olleet mielenammattilaisesta riippumatta aika lailla samoja. Jonkin sortin krooninen unettomuus, keskivaikea masennus ja paniikkihäiriö. Oli niitä muitakin. Välissä on ollut parempia jaksoja, jolloin elämä on ollut hyvää.

 

Miksi terapiaan?

Olin keskittynyt elämässäni selviytymään kiitettävästi tavallisesta keskiluokkaisesta elämästä. Luulin, että se riittää minulle. No ei riittänyt. Armoa ei itselle annettu. Toisille kyllä.

Toisten tiellä en ole halunnut olla. En ole pyytänyt apua, selviän omillani. En pyydä apua pomoltani, koska en halua olla vaivaksi. Opettajana ollessani vaivasin rehtoria kerran. Rehtori tuli kiltisti luokkaan ja otti mukaansa minua taulusienellä heittäneen oppilaan. Kiitos Antti.

 

Jostain tulevat vaatimukset itseäni kohtaan ovat olleet minua eteenpäin puskeva voima, ja jälleen paradoksaalisesti myös suurin ongelmieni aiheuttaja. Ne ovat mieleni demoneita, jotka saavat aikaan kärsimättömän ja rauhattoman perusfiiliksen. Elämässä saa ja pitääkin olla tavoitteita, mutta rajansa kaikella. Ja rajat löytyvät jokaiselta. Pointti on siinä, kuinka tyytyväisenä pystyt elämään elämääsi omassa sarjassasi perheesi, työsi, ystäviesi ja sopivien tavoitteittesi kanssa. Helkkarin yksinkertaista paperilla.

 

Olen saanut tyydytystä ihmisten katseista, jotka ovat hyväksyviä. Olen tykännyt miellyttää. Tulee hyvä olo. Huuruisten vuosieni jälkeen syyllisyyden taakka on ollut niin painava, että toisten miellyttäminen oli ylikorostunut. Koska koin tehneeni toistuvasti ikäviä asioita omille läheisilleni, sovittelin syntejäni vähän jokaiselle. Samalla vaikeutin omaa elämääni. Ein sanominen takkusi. Jopa lehtimyyjille tuli luvattua kaikennäköistä. Enhän minä niitä lehtiä ehtinyt lukemaan, enkä pystynytkään. Sehän olisi leikkimistä. Enhän minä leiki. En pystynyt lupaamiani asioita aina toteuttamaan ja sekös harmitti. Lupaukset pidetään, mutta minä lupailin liikoja. Tyytymättömyys itseen kasvoi.

 

Sanaan ”selviytyminen” on jokainen terapeutti tarttunut ja sen taustoja, historiaa ja syntymekanismeja on pohdittu. Elämä on selviytymistä. Kun suorittaa elämää ja se muodostuu selviytymiskamppailuksi, katoaa ilo ja kyky nauttia tavallisista asioista. Silloin kehittyy otollinen tilanne erilaisten addiktioiden synnylle. En ole koskaan antanut niissä asioissa periksi, joissa olen päättänyt olla antamatta periksi. Unilääkkeiden käytön suhteen annoin kuitenkin periksi. Kun mikään ei enää tunnu miltään, yönsä valvoo ja öistä kehittyy elämää hallitseva mörkö, ei ole kovinkaan kummallista, että pillerikierre lopulta syntyi. Kierteestä piti rimpuilla irti. Onnistuin lopulta.

 

Terapeutit eivät lakanneet hämmästelemästä, kuinka olin pystynyt kahlaamaan vuodet läpi romahtamatta täysin. Lataamolle en joutunut, saikulla en ollut.

 

Etenin uralla, kasvatin lapsiani, juoksin maratoneja, kehityin voimanostossa, olin suosittu laajan ystäväpiirini keskuudessa. Oppilaat lähes poikkeuksetta arvostivat minua. Samoin oppilaiden vanhemmat. Sain positiivista palautetta puheistani, kirjoituksistani, oppitunneistani ja vanhempainilloista. Minut tunnettiin laajalti hyvänä tyyppinä ja jotenkin kai osasin ”käsitellä ihmisiä”. Tai näin kuvittelin. Samaan aikaan uin ajoittain helvetin syvällä. Bluffasin. Samaistuin Mikko Kuustoseen, joka oli valittu Suomen positiivisemmaksi ihmiseksi joskus 90-luvulla. Samaan aikaan Mikko oli henkisesti rikki ja lääkitsi itseään päivittäin rutiinisti punaviinillä. Alkoholi on edelleen käytetyin masennuslääke ja erittäin toimiva sellainen. Hah.

 

Minä tarvitsin terapiaa

 

Eräs arvostamani terapeutti sanoi minulle viimeisellä terapiakerralla n. 1,5 vuoden prosessin jälkeen, että kun olin tullut ensimmäiseen tapaamiseen v. 2017 olin ollut sirpaleina. Rikki. Huononnäköinen ihminen. Kuitenkin olin hänen mukaansa täyttänyt huoneen lämmöllä ja rakkaudella. Se oli kauniisti sanottu. Olkoonkin, että maksoin siitäkin kerrasta 80€. Jotenkin kuitenkin uskon, ettei hän valehdellut.

 

Ajattelen, että terapian pointti on pysähtyminen. Pysähdellään toistuvasti saman teeman ympärille. Teemana olen minä. Terapiassa on turvallista. Terapiassa harjoitellaan rentoutumaan. Kun terapeutille kertoo elämänsä virheistä, ei tuomiota tule. Taitava terapeutti osaa kuunnella ja antaa aikaa omille oivalluksille itsestä.

Terapiassa tulee itkettyä. Terapiassa kirjoitellaan kirjeitä. Milloin kenellekin. Lapsille, äidille, isälle, ex-vaimolle. Saadaan kotitehtäviä.

Ei terapeutin tehtävä ole pelkästään antaa neuvoja ja ohjeita onnellisen elämän saavuttamiseksi. Terapeutti johdattelee katsomaan itseä ulkopuolelta ja muuttamaan onnettomasti solmuun menneitä näkökulmia itsestä. Prosessin edetessä alkaa näkemään itsessään hyvää. Sellaista hyvää, mitä ei ole aiemmin nähnyt. Se on jäänyt pimentoon, koska mm. syyllisyys ja häpeä vahvoina tunteina ovat peittäneet hyvän alleen.

Selittämättömille teoille ja tunteille alkaa löytyä selityksiä – kaikki onkin seurausta jostain, enkä minä ole syyllinen kaikkeen. Taakkaa jaetaan. Se on vapauttavaa. Asiat yksinkertaistuvat ja kaaos muuttuu vähitellen kosmokseksi. Hallittavaksi.

Hämärät ja epäselvät tunteiden rajapinnat saavat selkeät rajat. Viha on vihaa, rakkaus rakkautta. Ikävätkin tunteet ovat hallittavissa ja ne kohdataan selvinpäin, vaikka kipeää tekeekin. ”Kyllä mä pärjään” – fiilis lisääntyy. Ahdistavat ja häpeälliset muistot menevät omaan lokeroonsa ja lokerossa on kansi. Kansi laitetaan kiinni ja sitten mennään eteenpäin.

 

Viimeinen kolmen vuoden terapiasetti oli eläinavusteinen. Se sopi minulle. Pidän eläimistä ja olenhan minä biologi. Terapiassa koin häkellyttäviä pysähtymiskokemuksia kiireettömien eläinten seurassa. Hevonen (Liisa) oli tyytyväisenä vieressäni, eikä sillä ollut kiire mihinkään. Hevonen on julmetun iso eläin. Kunnioitus syntyy itsestään. Hegemonia alkoi tarttumaan. Elävä olento voi vaan olla ja elämä tapahtuu siinä samalla. Kehräävä kissa sylissäni join kahvia vuohenmaidolla ja juttelin terapeuttini kanssa. Ihmeellisen yksinkertaista ja samalla niin parantavaa. Kissa, kahvi ja juttelu.

Kolmen vuoden terapiasetissä asetettiin tavoite. Kolmen vuoden päästä ovesta poistuu itseään arvostava ja menneisyytensä kanssa sinut oleva Janne. Hänen ei tarvitse suoritteillaan todistaa olevansa hyvä, vaan hän riittää sellaisena kuin hän on.  Paeta ei enää tarvitse. Terve itsekkyys on sallittua. Liika nöyristely saa jäädä.

 

Olemme keskustelleet terapiassa äitisuhteestani, isäsuhteestani, sisarsuhteestani. Kävimme läpi pelkojani ja hämmästelimme miksi en pelkää tilanteissa, joissa toiset pelkäävät ja miksi pelkään tilanteita, joista toiset ihmiset nauttivat. Olemme niin erilaisia. Kävimme läpi unettomuuteen johtaneita tekijöitä. Olemme perehtyneet addiktioni syntyyn ja sen vaikutuksiin elämässäni. Olemme todenneet, että halusin selvitä elämästä hyvillä arvosanoilla keinoilla millä hyvänsä. Keinot olivat mitä olivat. Ne tuntuivat silloin oikeilta. Doping oli sallittua. Tarkoitus pyhitti keinot.

 

Olemme menneet lapsuuteeni ja käyneet läpi, mitkä eri tekijät johtivat vajavuuden ja viallisuuden tunteeseen. Epäonnistumisen pelkoa ja kohtuuttomia vaatimuksia itseä kohtaan puntaroimme myös usein. Opin vähitellen huomaamaan elämän pienet ja kauniit asiat. 

 

Tarvitaanko onnellisen elämän saavuttamiseen terapiaa, jos on onneton ja tunne-elämä on umpikujassa? Jos bensa on loppu. Olisinko voinut oivaltaa elämän ihanuuden ja oman itseni kelvollisuuden ilman, että sukellettiin menneeseen? Ilman tunnelukkojen avaamista, ilman tunnekellarin siivousta? Ilman mörköjen kohtaamista tai anteeksisaamisen tunnetta? En tiedä, mutta minä valitsin sen tien.

 

Terapeuttieni viesti on ollut aina kristallinkirkas. Saadut geenit ja ympäristö lapsena johtivat sairaalloiseen miellyttämisen tarpeeseen ja hyväksynnän hakemiseen toisilta ihmisiltä. Kukaan ei ole minulle lapsena pahaa tarkoittanut. Identiteettini rakentui kuitenkin toisten ihmisten mielipiteiden kautta. Rakensin minuuteni niiden varaan. Sellainen identiteetti on rakennettu dyynihiekalle, jonka myrsky kaataa. Leikkimään en pystynyt, koska kielsin itseltäni oikeuden nauttia. En ollut sitä mukamas koskaan ansainnut.

 

Kapasiteettini ei riittänyt siihen, mitä itseltäni vaadin.  

 

Otteita terapeutin loppulausunnosta:

• Hänellä on kyky analysoida pilke silmäkulmassa itseään ja ympäröivää maailmaa.
• Kirjoittaminen on ollut ja tulee varmasti olemaan yksi niistä keinoista, jotka jatkossakin ennaltaehkäisevät masennuksen toistumista ja auttavat jaksamaan vaativassa työssä, isänä ja luottoystävänä läheisille.
• Voidaan kuvata, että Janne on löytänyt itsestään uusia puolia ja uskaltaa yhä enemmän olla juuri se, joka on ja hyvä niin. Hän on oppinut antamaan itselleen myös luvan lepoon ilman syyllisyyden tunteita.

Jotenkin noinhan se lienee 😊