Tervetuloa blogiin "Mies joka ei osannut leikkiä"

Oho.

Enpä olisi arvannut lukion toisella luokalla äidinkielen opettajan todetessa, "Janne jätä kirjoittaminen kirjoittajille", että aloittelen 52-vuotiaana omaa blogia. Olen saanut viime vuosina kosolti myönteistä palautetta uhkarohkeista somepäivityksistäni. Raadollisia ovat olleet. Tykkään ilmeisesti säväyttää.

Menin kuoroon 3. luokalla. Olin innostunut. Musiikinopettaja keskeytti ensimmäisen laulun aikana veisaamisen ja sanoi; "pullea poika takarivistä voi lähteä, toisten ääni ei kuulu". Mä olin silloin pullea. Sittemmin olen laulanut useissa koulun juhlissa. Nuotilleen kuulemma.

Äidinkielen opettajan mielestä yritin olla kirjoittajana jotain enemmän kuin olin, tai mihin kykyni riittivät. Sanoi sen sitten kaikkien kuullen. Tietenkin. No mutta vielä 80-luvulla opettajilta lauotut "itsetunnontuhoamisyritykset" olivat arkea. Usein siinä onnistuivat. MUTTA en syyllistä, enkä uhriudu. Se oli sitä aikaa. Ei ne osanneet muuta. 

Nykyisin koulussa silitetään oppilaita vinhasti myötäkarvaan, ymmärretään, joustetaan, varotaan kilpailua ja terveenkin kritiikin antaminen on vähintäänkin puoliksi kiellettyä. Ajan henki on kulloinkin se mitä se on. Ajan henkeä vastaan on tyhmää tapella. Kakkoseksi siinä jää.

Harvalla ihmisellä elämä menee niin kuin ennalta kuvittelee. Ei minullakaan. Kun elämäni kulkua tarkastelee ulkopuolelta, noudattaa se ”virstanpylväiden” osalta normaalia kaavaa, vaikka sanaa normaali ei voi määritellä, eikä normaalia ole.

Ulkoisesti tavallinen lapsuus. Harrastuksia, hyviä ystäviä ja kavereita. Rippikoulu ja peruskoulun päättötodistus. Ylioppilas ja armeijaan. Yliopistoon ja viidessä vuodessa maisteri. Virka. Naimisiin heti valmistumisen jälkeen ja kaksi lasta. Tyttö ja poika. Alisa ja Akseli. Rintamamiestalon peruskorjaus ja ruuhkavuosien ilot ja surut. Eemeli-kissa. Uran rakentamista ja burnout. Psyykkisiä ongelmia. Uni tuli lääkkeillä. Avioero ja kodin ositus. Muutto kerrostaloon vuokralle. Alkoholin käyttö lisääntyy jonkin verran. Seestyminen vähitellen ja 50-vuotiaana unelmat loppuelämälle hahmottuvat. Ne eivät perustu enää titteleihin ja materiaan, vaan tavoitteena on mielenrauha ja hyvän jakaminen hyville ihmisille. Arvot ja asenteet muuttuvat. Elämänkokemusta alkaa arvostamaan.

Mies joka ei osannut leikkiä, on blogini otsikko. Lapsena leikkiminen ei ollut mun juttu ja aikuisenakin se on ollut vaikeaa. Ajauduin suorituskierteeseen. Jaoin jo nuorena suoritukset kolmeen sektoriin: henkiseen, ruumiilliseen ja sosiaaliseen. Iltaisen oli tilinteon hetki; kuinka tänään onnistuin? Järjetön sapluuna.

Kauhea kiire tuli osaksi elämää, vaikka minulla ei ollut kiire minnekään. Elämästä nauttiminen, leikkiminen, on ollut kivenpyörittäjän kiveni. Perkeleellinen on ollut pakko olla jotakin ja paradoksaalisesti olisin riittänyt kaikille ihan vaan tavallisena Jannena. Kun kapasiteetti ja tavoitteet eivät kohtaa, alkavat ongelmat. Niitä on riittänyt. Ja valtavasti myös ihania asioita. Semmosta on elämä.