Psyykesaikku

Olin kuntosalilla yksin. Somekoukku toimii sielläkin. Kyykkysarjojen väleissä pläräsin Facea. Törmäsin vaikuttavaan juttuun. Lähilasit olivat kotona, enkä nähnyt kunnolla tekstiä mutta tajusin, että jotain merkittävää siinä oli. 

Kirjoitin jutun nimen muistiin kännykkäni ”notes”-osioon. ”Hidasta elämää” – siinä luki. Jatkoin treenin loppuun. Kotona luin jutun. Sohvalla. Väinö tuli viereen ja rutisi.

Juttu kertoi henkilön tahattomista itkukohtauksista, joille ei heti löytynyt merkitystä ja syytä. Jutun ihminen oli menettänyt hänelle tärkeän elämän – parisuhteen, ydinperheen, ihanat ja onnelliset perheillat. Unelmien murskaannuttua hän meni eteenpäin ja löysi reitin selvitä. Hän ei antanut itsensä romahtaa ja sivuutti kipeät asiat. Hän ei tullut niistä tietoiseksi, mutta kantoi niitä mukanaan ja löysi innostavalta tuntuvaa, uutta ja korvaavaa elämää. Laastareita. Mutta keho ei unohtanut vaan odotti kärsivällisesti tilaisuutta, tilaisuutta iskeä ja tehdä näkymätön näkyväksi. Kun mieli olisi tarpeeksi vahva, keho alkaisi toimia. Keho ei unohda surematonta surua, ei mykäksi nieltyä kauhua. Se odottaa hetkeä. Hetkeä, jolloin iskeä. Tai ei se iske, se tekee sen, joka on sen tehtävä.

Kiltti ihminen voi muuttua hetkellisesti pahaksi. Tai tuhmaksi tai jotain. Ja kärsii siitä helvetin pitkään. Kiltti tekee tyhmyyksiä. Kiltti ihminen ei voi elää loputtomiin sen tunteen kanssa. Että olisi aiheuttanut todennäköisesti ohimenevän pahan mielen jollekin toiselle. Entiselle rakkaalleen. Alkaa kompensointi.

Ai että kun minä löysin taas itseni.

Menin eteenpäin lapsena, kun häpeällisesti sänky oli märkä. Menin eteenpäin, kun lapsena pelkäsin. Aihetta pelkoon oli.

Menin eteenpäin ollessani 10-vuotias ja vastaan kävellyt yläasteikäinen paskiainen kaatoi minut maahan ja väänsi kättäni. Silmissä pimeni. En kertonut kenellekään. No se syrjäytyi ja tappoi itsensä. Minulle kävi paremmin, mutta hän oli sillä hetkellä minua vahvempi. Ja noin se joskus menee. Idiootti huomaa tilaisuutensa tulleen. Kai se siitä jotain sai. Surkimus.

Menin eteenpäin, kun sekoilin lukemattomat kerrat humalassa, milloin missäkin. Menin eteenpäin, kun koin kroppaa tärisyttävän burnoutin.

Menin eteenpäin, kun avioliittoni särkyi.

Etsin korvikkeita. Aina vaan korvikkeita, enkä pysähtynyt. Pysähtyminen olisi voinut rikkoa minut. Keho toimi suojamuurina. Traumaattiset kokemukseni ja toisille aiheuttamani tuska olisivat olleet silloin liikaa. Keho minut pelasti ja siirsi kohtaamisen sopivaan ajankohtaan. Kun olisin valmis.

Kävin töissä, maksoin laskut ja lainojen lyhennykset. Pakenin defensseihin ja säilytin näin toimintakykyni. Matkustelin. Vaihdoin autoni kalliimpaan. Ostelin merkkivaatteita.  Parin tunnin tyydytyksiä. Defenssit toimivat helvetin hyvin. Totta kai ihminen suojelee itseään romahdukselta silloin, kun romahtaminen romahduttaisi koko elämän. Ja voi valita. On puskettava eteenpäin. Kräkkääminen juuri silloin aiheuttaisi liikaa ikävyyksiä. On jaksettava. Moni meistä jaksamisensa äärirajoilla jatkaa, jatkaa ja jatkaa, mutta seinä lähenee.

Mutta lopulta alkoi tapahtua. Vuonna 2017 tuli itku, tuli raivo, tuli epätoivo, tuli pelko, tuli typerät viestit entisille läheisille – mutta minä elin todellisuutta. Aloin kohdata kipeitä asioita, joita minulle oli tehty ja joita olin toisille sekä itselleni tehnyt. Prosessi oli käynnistynyt. Olin mieleltäni riittävän luja, kohdatakseni menneisyyden. Olin valmis antamaan tuskalle luvan tulla esiin. Se oli ollut koko ajan olemassa, mutta piilossa.

Ja mitä helvettiä tapahtui v. 2023. Täysin puskista. Luulin olevani kaiken yläpuolella. Kun en nujertunut silloin, kun olisi pitänyt nujertua, en antaisi periksi koskaan. Alkoi saaga, joka päättyisi mahalaskuun.

Akseli lähti armeijaan 2.1.2023. Hän laittoi kotioven kiinni ja purskahdin itkuun. ”Ei kotini ovi ees narahtanut, poika kun maailmalle lähti.” Itkin kuin pieni lapsi. Tajusin olevani yksin. Kieriskelin omassa surkeudessani ja kyseenalaistin koko elämäni. Itse olin keittoni keittänyt ja pohjaan polttanut. Syyllisiä en etsinyt. Peiliä katselin.

Isä oli alkanut unohtelemaan asioita. Laitettiin homma tulille. Muistitestiin ja pääkuviin. Diagnoosi ”Alzheimerin tauti”. Tajusin samalla mikä tulisi olemaan oma vastuuni tulevina vuosina. Äiti huoletti vieläkin enemmän. Elettiin kevättalvea 2023.

Lähdin yöllä vessaan. Kotini on kahdessa tasossa. Muutama kiviporras vessakerrokseen. Kaaduin naamalleni täysin selvänä. Huuli auki. Juopot selittelevät kompurointejaan miten milloinkin. En ole juoppo ja kerroin totuuden töissä ja kavereille. Ei ne uskoneet. Varmaankaan.  

Katkennut ystävyyssuhde aiheutti minussa poikkeuksellisen kovan surun kokemuksen. Se ei jättänyt rauhaan. Tein tyhmyyksiä. Aloin tiedostamattani etsimään työstäni sellaisia puolia, jotka tekivät siitä mahdottoman tehtävän hoitaa. Puheet, joita pidin, eivät edellisvuosien tapaan olleet enää hengennostatuspuheita. Pikemminkin keskityin arvostelemaan valittuja koulutuspoliittisia suuntauksia, jotka olivat mielestäni vääriä ja joita jouduin arkityössäni jalkauttamaan. Kitisin henkilöstölleni. Kun ovisummeri soi, oli ensimmäinen ajatus ”voi v…u”. Painoin vihreää ja pakotin itseni hymyilemään. Suoritin pakolliset työtehtävät robottimaisesti. Mitään innovatiivista ei päässäni tapahtunut. Olin päivät töissä ja illat treenasin. Olut muodostui yhä useamman illan viimeiseksi etapiksi. Yleensä aamulla herätessä mieli oli harmaa. Ei musta, mutta harmaa. Vitutti ne kaljat. Tölkkipussi täyttyi nopeammin ja nopeammin.

Meneillään oli myös kolmen vuoden terapiajakso, jonka aikana kasataan Janne uudelleen. Häpeää ja syyllisyyttä yritetään siivota pois ja armollisuutta itseä kohtaan harjoitellaan.

Olin uppoutunut kirjoittamaan elämääni. Terapeuttini kannusti minua. Hän teki siinä oikein. Revin kuitenkin arpeutuneita haavojani auki vailla minkäänlaista kontrollia. Tuntui hyvältä kirjoittaa kaikki niin kuin olin asiat ja tilanteet kokenut ja tuntenut. En tosin ymmärtänyt sitä, että prosessi oli mentaalisesti raskas ja se vei energiaa. Nautintoa toi myös kiihtyvästi lisääntyvä sivumäärä. Suorittaja. Terapeutti kannusti julkaisemaan kirjoituksiani.

Menin maaliskuun alussa tekemään maastavetotreenin. Pam. Noidannuoli. Konttasin autoon. Konttasin autosta kotiin. Otin kolme buranaa ja menin nukkumaan. En nukkunut sinä yönä minuuttiakaan. Olisin tarvinnut kolmiolääkkeitä. Placebona se olisi toiminut.

Alkuvuodesta 23 töissä alkoi etenkin kotiin jäävät oppilaat kuormittamaan. Siis oppilaat, jotka eivät käy koulua. Yllätyin, että ilmiö meni ihon alle. Teki niin tai näin, mikään ei tuntunut auttavan. Kotiin jäävien oppilaiden määrä kasvoi jatkuvasti. Syyt tuntuivat vähäpätöisiltä, mutta en tietenkään voinut sitä ääneen sanoa, muuta kuin luottokollegoilleni. Koin voimattomuutta ja riittämättömyyttä. Annoin luokanvalvojille ohjeen tehdä lastensuojeluilmoitus aina, kun 150 poissaolotuntia ylittyy. Ne täyttyvät nykyisin helposti. Ongelma on todellinen ja uhkaa kansanterveyttä ja – taloutta. Sain toiminnastani kuraa opettajilta, huoltajilta ja esihenkilöltäni. Paradoksi on, että annetun ohjeistuksen mukaan lasut olisi pitänyt tehdä jo 100 tunnin kohdalla. Koin jääneeni tilanteessa yksin. Tällä kertaa olin aivan yksin. Kukaan ei vastannut puhelimeen. Olin yksilö. Yksilönä olemisessa on vaara jäädä yksin. Vaikka olen ihan vitun itsenäinen, oli se hetki liikaa.

Olin huoneessani ja ajattelin, ettei tässä työssä ole mitään helvetin järkeä. Minun taitoni eivät riitä. Lähetin wilmaviestin henkilökunnalle. Huilaan tovin. Viimeinenkin mustan palapelin pala asettui paikoilleen. Olin valmis psyykesaikulle. Minä – psyykesaikulle.

Ihmissuhde, pettymykset töissä, terapian kautta menneisyyden kohtaaminen, kirjoittaminen, noidannuoli, tappiot työssä, läheisen sairastuminen. Notkahtamiseni oli monen tekijän summa. Itkemättä jääneet itkut, sattuma ja eksistentialistinen pettymys tätä aikaa kohtaan saivat minut avaamaan työterveyden oven ja sanomaan lääkärille ”joo”. Lääkäri totesi, että teillä on Peräsalmi bensa loppu ja kirjoitti kolme viikkoa sairauslomaa. Sovittiin kontrollikäynti. Hautauduin kolmeksi viikoksi Väinön kanssa kotiin. Tuli itku. Joku niistä joskus itkemättä jääneistä itkuista. Kolmen viikon jälkeen palasin töihin. Olin toipunut, tai tajunnut ettei elämän tappiot makaamalla parane.

Ihminen ei hallitse elämäänsä. Sattuma tekee mitä tekee.

Loppuun ote päiväkirjastani:

Heinäkuun 1.2024

Jatkan kaljuna

Jatkoin töitä kaksi viikkoa koulun loppumisen jälkeen. Olin tilannut sohvalla maatessani matkan Turkkiin. Alanyaan. Siitä on tullut jokavuotinen tapa. Tapa on ihan hyvä. Plussasarake kerää enemmän merkintöjä kuin vastaava miinussarake. Lähden nopeasti ja lähden yksin. Avaan siellä uuden kirjan, jonka olen ostanut täydellä hinnalla. En etsi halpaa, vaan otan sen mikä kiinnostaa. Aina ne ovat elämäkertoja tai omaelämäkertoja. Nyt oli Heikki Silvennoisen vuoro. Lukemisen arvoinen kirja. Rauhaton on hänkin ja monilahjakkuus. Minä olen vain rauhaton. Jotain tarttumapintaa sentään.

Alkoholiannokset ylittivät viikon aikana terveyssuositukset ainakin kolminkertaisesti. Elän kuin saksalainen turisti. Välillä ahdisti, välillä ei niinkään. Uusi alkoholiannos jelppasi, mutta oli miten oli, nautin ja lepäsin. Pari mietoa harharetkeä tuli tehtyä, muttei mitään järisyttävää. Jos öisessä Alanyassa ei löydä kertalaakista hotellille, on synnit sangen vähäisiä.

Otin tarkoituksella eräänä iltana miehekkäämmin Rakia, paikallista kirkasta viinaa. Halusin siirtyä seuraavaan aikakauteen. En odottelisi hiusten harmaantumista – viimeisen väri ilmaantumista, vaan siirtyisin kaljuksi kaljujen joukkoon. Ystäväpiirini on täynnä kaljuja, jotka ovat enemmän tai vähemmän olleet ”pakotettuja” tekemään paljaan valinnan. Ystäväpiirini kulttuuriin ei helvetissä kuulu ”vähästä paljon” – ajattelu. Se on kaikki tai ei mitään. Päätös syntyi vähitellen. Ohimoraja pakeni ja pakeni. Nyt ei ole sillä pakenemisella enää mitään merkitystä.

Isän Alzheimer tekee omaa työtään. Järjestimme Joroisten vuokramökille mukavat juhlat. Paikalle pääsivät kaikki isälle tärkeät ystävät. Pidin pienen ohjelmanumeron, jossa käytiin vieraat osallistaen isän vuosikymmenet läpi. Kymmenisen minuuttia vuosikymmenelle. Ohjelma onnistui hyvin ja isä oli terävänä. Muisti toimi kuin partaveitsi. Äidin käytös oli kummallista. Hän oli hermostunut ja kärsimätön. Hän ei luottanut minuun. Tai pelkäsi, että puhumme sopimattomia, koska paikalla oli ystäviä, jotka eivät ennen olleet nähneet toisiaan. En tiedä, mutta olo oli hämmentävä, koska äiti on aina ollut minusta ylpeä, kun olen esiintynyt. Jäi vähän paska maku, mutta siihen ei enää palata. Hän on taas tänään ylpeä minusta.

Nyt on maanantai 1.7.24. Pärjään yksin, paineita ei ole. Jospa nauttisi. Tämä on viimeinen päiväkirjamainen päivitys tähän kirjoitussessiooni. Joskus julkaistava kirjani on valmis. Voin ihan hyvin, mutta pelko on läsnä ajoittain. Jaksanko keskinkertaista elämää? Horjahtelenko ja jos horjahtelen, mokailenko ja jos mokailen, mokaanko kaiken?