Mörkö  

”Olin ottanut riskin. Lähdin opiskelemaan opettajaksi ilman ensimmäistäkään kokemusta oppitunnin pitämisestä. Halusin yliopistoon ja jumaloin suunnattoman lihavaa ja karismaattista bilsan maikkaani. Ossia. Voisinko olla kuten Ossi? Mutta kokemus puuttui. Vähäinenkin sellainen. No eihän lääkärikään tiedä tulevasta, eikä koneseppähitsaaja. No mutta kuitenkin. Kovin epäsosiaalinen introvertti ei tulisi nauttimaan opettajan työstä. No en minä ollut sellainen.

Edessä oli opetusharjoitteluvuosi. Neljä vuotta minusta oli koulutettu biologia. Kentältä näytteitä hakevaa hiipparia, joka siirtyy laboratorioon jatkohommiin vihreissä tamineissaan. Vaihtaa ovella vihreät valkoisiin. Minulla oli jumalattomasti tietoa ja taitoakin. Tunnistin linnut ja tiesin niiden tieteelliset nimet. Samoin kasvit. Eläinkunta kiehtoi kasvikuntaa enemmän. Osasin tappaa valkoisen laboratoriorotan laittamalla pinsetit niskaan ja vetämällä hännästä. Naks. Ja ei kun tutustumaan vielä lämpimiin sisäelimiin. Moisilla asioilla ei ole ollut hyötyä opettajan työssä. Tosin elvistelin latinankielisillä termeillä ja olin helkkarin vakuuttava. Saukko – Lutra lutra.

Pidin biologian ja maantieteen opiskelusta. Se oli koulumaista. Oli lukujärjestys ja oma vuosikurssi ja siitä sukeutui ikään kuin oma luokka. Rutiinit pitävät miehen kaidalla polulla. En minä mikään biologin prototyyppi ollut, vaan en leipäpappikaan. Ensimmäisinä vuosina koulutuksella ei ollut mitään tekemistä opettamisen kanssa. Viidentenä vuonna kaikki muuttui. Yhtäkkiä syvään päähän. Normaalikoulun luokan eteen pitämään oppituntia.

Ensimmäisestä oppitunnista kehittyi minulle valtaisa Mörkö. Pelkäsin aivan saakelisti. Marssimalla luokan eteen minulle kristallisoituisi urani valinnan oikeellisuus – tai se toinen vaihtoehto. Että meni metsään. Mitä jos ääni värisee? Entä jos saan sen paniikkikohtauksen? Entä jos käteni tärisevät piirtoheitinkalvoja vaihtaessani? Entä jos menen laikuille? Entä jos oppilaat vittuilee ja minä hajoan?

Se oli tuplatunti ja aiheena jääkausi. Suunnittelin näitä kahta oppituntia päiväkausia. Vuorosanoja, kysymyksiä, tehtäviä, VHS-videon pätkä. Ahmin taustatietoa mahdollisia tarkentavia kysymyksiä varten. Tämä ei saa mennä vihkoon. Luokan perällä istuisi arvioiva opettaja ja opiskelijoita. Ja ne parikymmentä luokan oppilasta, joista osa oli skinejä. Pikkunatseja. Joensuussa oli silloin se aika. Soraveteraanit kannustivat skinejä valitsemallaan tiellä. Kuvio oli outo ja vaikeasti sulatettava. Ei siitä kuitenkaan mörköä tullut.

Ohjaavan openi nimi oli Sari. Se oli mun kanssa samanhenkinen ihminen. Antoi myöhemmin minulle arvosanan 3 / 3. Mentiin tyhjään luokkatilaan. Oppilaat olivat vielä välitunnilla. Sari huomasi psykofyysissosiaalisen tilani ja osoitti pelisilmää. Sitä pelisilmää olen oppinut sittemmin arvostamaan helvetisti. ”Jännitä vaan, mutta älä pelkää. Mie näen heti, että sie olet synnynnäinen ope. Luokka on kiva. Menet tuonne eteen ja sanot päivää. Imperatiivi. Ne vastaa siulle. Mie tiiän. Siussa on se juttu. Mie en siua kato tuomiten. Mie haluan, että sie onnistut ja mie tiiän että sie onnistut.”

No oppilaat tulivat luokkaan. Skinit istuivat nätisti paikoilleen. ”Päivää, mä oon Janne.” ”Päivää.”

Katsoin pulpeteissa istuvia 8. luokan oppilaita. Ne tuijottivat minua ja minä heitä. Se vei minuutin. Tää on mun juttu. Oppitunnit olivat Sarin mielestä loistavia. Ajoin sinisellä Mazda 323 - autollani kämpille ja lähdin baariin. Oli aika nostaa malja. Riskivalinta kannatti. Minusta tulee opettaja. Mörkö lähti kotikonnuilleen, eikä sitä ole tässä kuviossa sen jälkeen näkynyt.

 

Ensimmäinen luokan kohtaaminen muodostui minulle valliksi. Tarkoitan sitä vallia, jonka Richard Gere ylittää elokuvassa ”Upseeri ja herrasmies”. Valli oli noussut ylemmäs ja ylemmäs edellisinä neljänä vuotena, jolloin minusta tehtiin soiden tutkijaa. Biologia. Ei opettajainkoulutus ja biologian laitos keskustelleet keskenään. Valli kasvoi alitajunnassa. Minä siirryin valtatien toiselle puolelle ja otin mukaani tarvittavat tiedot. Siis tiedot biologian laitokselta. Taitoja siirryin opiskelemaan opettajainkoulutuslaitokseen. Biologian laitoksen ja OKL:n välissä oli konkreettisesti moottoritie.  

 

Mörkö kuvaa tunnettani, kun siirryin biologian laitokselta opettajainkoulutuslaitokselle. Moottoritien toiselle puolelle.  

 

Möröllä tarkoitan sellaista pitkäkestoista jännittämistä tai ikävää oloa, joka ei oikein jätä rauhaan. Möröistä näkee unia, mikäli saa nukuttua – sinnekin ne tunkee. Perkeleen möröt. En tarkoita nyt pelkästään sitä aikaa, kun pelkäsin paniikkihäiriökohtausta ja pelko sai hemmetinmoiset mittasuhteet ja johti välttelykäyttäytymiseen. Välttelykäyttäytyminen lisääntyy ihmisillä jatkuvasti. Siitä olen huolissani.

Mörkö on mieltä ikävällä tavalla hallitseva pelko tai vahva negatiivinen tunne, joka kasvaa suuremmaksi kuin onkaan. Se paisuu ja sitä alkaa välttelemään. ”Pelko pois, mene päin sen seiniä” laulaa Tuure Kilpeläinen. Aina se ei ole helppoa. On kestomörköjä ja tilapäisiä mörköjä. Mörön voi ajaa helvettiin. Mörkö häviää, kun sen kohtaa ja onnistuu. Myös aika auttaa. Möröksi kasvanut tunne lopulta hälvenee ja siitä tulee pienempi. Päivä päivältä. Lopulta sitä ei enää ole. Psyykkinen erektiohäiriö häviää. Vanhempainiltaan mennään taas rentona. Ei ole laikkuja, ei äänen värinää. Rentous valtaa mielen. Rentous on kaiken hyvän tekemisen taustalla.

 

Möröt voitetaan yksi kerrallaan ja niin olen tehnyt. Vähän niin kuin olen selättänyt fyysiset oireeni – rytmihäiriöt, unettomuuden pelon ja paniikkikohtaukset. Pikkumörkö on sellainen, joka kipristelee vatsanpohjassa ja tulla tupasahtelee ohimennen mieleen, milloin missäkin. Tähän käy esimerkiksi nuorena poikana olleet rehtorikokoukset. Tai no 35-vuotiaana. Oli etukäteistehtävä ja oma osuus oli esiteltävä seuraavassa kokouksessa. Klaarasin sen kyllä, mutta jännitti. Ärsytti kun jännitti. Vitutti kun jännitti ja vitutti kun vitutti.

 

 ”En pidä jännityksen tunteesta. Oma vuoro lähestyy ja sydän lyö. Siis pirun nopeasti. Ääni värisee, kun aloitan. En saa katsetta alkuun irti paperista. Rentous on poissa. Suoriudun, mutta en ole tyytyväinen. Muut vaikuttavat rennoilta ja ovat parempia.”

 

Tänään en enää jännitä reksikokouksia. Osin siksi, koska kollegani ovat samalla sivulla kanssani kuten Sari – ohjaava opettajani. Peruskauraa. Olen ehyt ja rento. Hahhahhaa.

 

Työssäni kohtaan yleismörköjä, joita esim. opettajat jännittävät. He ovat kuitenkin loistavia. Oppilaspalaverit tai vanhempainillat. Joku meistä ei mene niihin mielellään ja aamuyöstä valvottaa. Tai on vaikeaa nukahtaa. Seuraavan päivän palaveri ei jätä rauhaan.

Poikkeuksellinen valaiseva herääminen omalla kohdallani tapahtui joskus v. 2010 kun tajusin, ettei ihmisiä tarvitse juurikaan pelätä. Valtaosa möröistä katosi samalla sekunnilla. Möröt olivat liittyneet tilanteisiin, joissa on toisia ihmisiä. Kun oivaltaa, että jokainen on vain inhimillinen ja erehtyvä ihminen, joka yleensä arvostaa avoimuutta. Kun jakaa pelkonsa, alkaa helpottaa.

 

Jostakin syystä sain kytkettyä sen itsessäni päälle ihan oikeasti. En enää pelännyt ihmisiä – olinhan tullut ihmisten kanssa helkkarin hyvin aina toimeen. Toisen fraasin sisäistin samoihin aikoihin. Me kaikki teemme virheitä ja ainoastaan harvoin ne ovat totaalisia katastrofivirheitä.

 

Kammoksun fraasia, moka on lahja. Ehkä siksi, koska sen on keksinyt joku toinen. Ei moka ole lahja, jos kirurgi tekee rutiinileikkauksessa virheen, joka johtaa potilaan kuolemaan. Kaikki on suhteellista. Jos LIDL:n kassa myy ulkomaiset tomaatit kotimaiseen hintaan ja teet 10 centtiä tappiota. So what!

 

Pitkän työuran aikana jokainen törmää lähes varmasti jossain vaiheessa ”supermörköön”. Tällainen mörkö vie useat meistä myös breikille – sairauslomalle. Minun supermörköni oli oppilas ja oppilaan äiti, joista muodostui helvetillinen duo. Tästä jo aiemminkin kerroin. Meinasin romahtaa. Yritin omalla tavallani (joka toimii lähes jokaisen oppilaan kohdalla) kasvattaa poikaa käyttäytymään koulussa kohtuullisesti. Hän oli, tai hänet oli syntymästä lähtien kasvatettu vakavasti käytöshäiriöiseksi. Toisia ihmisiä ei tarvitse kunnioittaa, eikä empatiaa tarvita. Napanuora teini-ikäisen pojan ja äidin välillä oli venynyt poikkeuksellisen pitkäksi.

 

Sain osakseni hallintokanteluita, kiristämistä, rikosilmoituksia, perättömiä lastensuojeluilmoituksia lapsistani ja todella ala-arvoista käyttäytymistä. Piinaaminen jatkui yli vuoden. En romahtanut, mutta lähellä oli. Tein tarkennuksen oppimaani asiaan: ”ihmisiä ei tarvitse pelätä, mutta hulluja kannattaa kuitenkin varoa”. Tuon kokemuksen jälkeen kaikki hankalat, mutta ”ei hullut vanhemmat” vaikuttavat ihanan sympaattisilta. Ja he ovat symppiksiä verrattuna sairaaseen ihmiseen, jonka tavoitteena on maalittaa reksi hengiltä. Reksi on hänelle kasvoton toteemi, jolla ei ole omaa elämää, ei lapsia, ei tunteita, ei harrastuksia, ei elämää. Toivottavasti hän joskus tajuaa – ei hän tajua.

Rehtorina koen, että yksi tärkeä osa työtäni on auttaa johdettaviani omien mörköjensä voittamisessa. Palautteen anto ja omien kokemusten avaaminen auttavat. Roolini on merkittävä. En väheksy sitä. Grammaakaan.   

Eri ihmisillä on erilaisia mörköjä. Yllättäen. Yksi meistä jännittää ystävän 50-vuotisjuhlia, joissa on luvannut pitää puheen. Ylisuunnittelua ja kokovartalokipsi. Juhlapuhemörkö.

 

Yksi pelkää saakelisti vanhempainiltaa, jossa joutuu kohtaamaan valvontaluokkansa vanhemmat. Siellä ne nykyajan vanhemmat pulpeteissaan istuvat ja tuijottavat. Vanhempainiltamörkö.

 

Superpesiksen huippulukkari. Miljoona syöttöä takana. Kaksi vapaataivaljuoksua edellisessä pelissä.

”Valvottu yö. Mitä helvettiä edellisessä pelissä oli tapahtunut? Peli alkaa. Ensimmäinen syöttö. Hengitys takertuu kurkkuun, sydän hakkaa kuin se yrittäisi löytää tiensä pois rinnasta. Väkinäinen hymy. Yrität näytellä rentoa ja kieroa lukkaria, joka luottaa itseensä kuin vuoreen. Ja paskat luottaa. Rentous on poissa. Jokainen lihas on kireällä, valmiina pakenemaan, mutta et voi liikkua. Et voi liikkua ja olet pelikentällä. VÄÄÄÄRÄÄÄ! Vapaataival. Miljoonan syötön treenimäärällä metrinen syöttö kaatuu vääräksi kerta toisensa jälkeen. Peli on osaltasi ohi. Päässä ei liiku mitään. Hengitystiet ovat tukossa. Yleisö ilkkuu ja huutaa. Kaljakatsomo on liekeissä. On perjantai-illan peli ja kansa on kesälomalla. Tärinä ei lakkaa.” Lautaskammo. Lautasmörkö.

Yksi pelkää seksiä. Tutkimusten mukaan yhä useampi meistä. On onnistuttava. Olisi häpeällistä, jos se ei toimisi. Miehet ovat kipsissä. Minä pettyisin ja ennen kaikkea hän pettyisi. Haluan enemmän kuin mitään, onnistua hänen kanssaan. On tämä nyt jumalauta, että pelkään seksiä. Etten onnistuisi. Etten tyydytä. Pelkään ahdistusta, joka seuraa jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen. Ei mies ole mies, jos ei sillä seiso ja mulla ei saakeli seiso. Häpeän taas. ”Ei sun pidä hävetä, niin käy kaikille joskus.” No joo, mutta se on helvetin iso Mörkö. En tiedä, miten sen karkoitan. Psyykkinen erektiohäiriö. Mörkö.

 

Oli mörkö mikä tahansa, meidän evoluutiomme on valmistanut meidät kohtaamaan mörkömme. Emme voi juosta pakoon, Niitä on aina ollut. Joskus ne olivat petoeläimiä, joskus vihollisia maailmansodassa. Nykyisin sosiaalisia tilanteita ja seksin pelkoa. Vaikka kuinka olemme mörköjemme kanssa ajoittain lamaantuneita, taistelee sisällämme selviytymisvietti. Meidän biologiamme toimii niin, että möröt voitetaan ja pelon kahleet lopulta murretaan. Välillä se vaatii saakelisti työtä ja välillä sen kuningasajatuksen – oivalluksen siitä, ettei ihmisiä tarvitse pelätä. Ja sit on taas vähän helpompaa, mutta seuraava mörkö odottelee jo nurkan takana. Toivottavasti semmoinen pikkumörkö, jonka kanssa voi elää ja jonka voi kohtuullisella panostuksella voittaa. Toivon ettei se lamauta. Niitäkin on. Lamauttavia mörköjä.

 

Niin. Semmosta se on. Elämä.