Heinäkuun alku 2002
Olin nukkunut Hannan vanhempien luona unilääkkeiden voimalla. Aamulla heräsin karmeaan ahdistukseen. Pakenin lenkille. Juoksin tunnin. Kovaa. Täysiä. Itkin samalla. Yritin karistaa ahdistuksen itsestäni. Se ei ehkä ehtisi seurata mukana, jos juoksen riittävän lujaa. Lopulta pysähdyin ja oksensin. Oksensin ja itkin. Tulen hulluksi tai kuolen. Tai ensin tulen hulluksi ja sitten kuolen. En jaksa mennä esittämään normaalia Hannan vanhemmille. Auttaisiko jos kuolen? Hyppäisin tästä sillalta alas auton alle. Rekkoja meni tiuhaan. Ajatus oli mielessäni ohikiitävän hetken. Ehkä 10 sekuntia. Kävelin takaisin. Juoksu ei onnistunut. Otin masennuslääkkeen (joka pahensi oloani) ja menin anopin kahvipöytään tarinoimaan päivän tapahtumista, työn teosta, kesän helteistä, Alisasta ja siitä, että Hanna oli taas raskaana. Akseli oli tulossa ja minä olin sekoamassa.
Se jäi ainoaksi kerraksi, kun ajattelin ettei minun tarvitse olla välttämättä olemassa. Se tuntui hetken äärimmäisen helpolta vaihtoehdolta. Tuosta vain rekan alle ja poks! Sukellan ikuiseen pimeyteen. Kuin vakavasti sairastunut labradorinnoutaja, joka viedään viimeiselle piikille. Minun viimeinen piikki olisi tuo vitostie ja satasta lähestyvä helevetin painava ja pitkä rekka.
Mitä siitä olisi seurannut? En tiedä olisiko se kohdallani helpottanut? Jos Veskua uskoo, jonkunlainen selitys taivaan portilla olisi vaadittu. Elämä jatkuisi, eikä pimeää tulisikaan.
Maaliskuun alku 2025
Ystävyyskoulu Cardiganista on vierailulla. Positiivisuus väreilee kaikkialla. Joo ovat jenkkejä, mutta helvetin kivoja jenkkejä. Mulla on hauskaa. En osaa sujuvasti englantia, mutta heidän kannustava asenne kannustaa minua. Selitän ja unohtelen sanoja. En panikoidu. Auttavat perhana. Hymyilevät ja yksi hieroi kaljuanikin. Kannustavasti.
Minulla on kaksi maailman parasta lasta. Akseli ja Alisa. Ihania hönöjä, jotka vaikuttavat onnellisilta. Mä olen kasvattanut onnelliset lapset! Ei perkele. Ongelmien kaivo nimeltä Janne onnistui. Näin just Lidlissä kaksi helvetin vaikeaa oppilasta vuosien takaa. Olen rehtori. Kysyin mitä ukot? Toinen tönäisi mua tuttavallisesti ja sanoi ”oot hyvä äijä”. No niin oot sinäkin. Siinähän kiteytyi taas niin paljon hegemoniaa työstäni, nuorista, yläasteesta, ihmisyydestä ja kohtaamisen tärkeydestä.
Mä oon rakastunut. Se tuntuu siltä kuin olisi kylpenyt ja uinut mökillä kahdeksan tuntia 10-vuotiaana. Asteita 25. Siitä ei meinannut tulla loppua koska se oli niin kivaa. Rakkaus tuntuu vähän samalta. Kuumaa ja kylmää – helkkarinmoisen hyvältä tuntuvia väristyksiä.
Mä ostin Eppujen levyjä Tampereen Manserock-kaupasta. Järjettömät hinnat. Luottokortilla. Laitoin soimaan. Voi Jesse mitkä saundit.
Menin salille. Takana kova Cardigan-viikon alku. Maha on jotenkin turvonnut ja sydän lyö epätahtiin. Tein kevyen treenin. Ennen en siihen kyennyt. Nyt kykenen. Siis kevyeen treeniin. Lähdin salilta hymyhuulilla. Saan elää edelleen rakkaiden vanhempieni kanssa hienoa elämää. Äiti valvoo tekojani. En saa enää sekoilla. Äiti on oikeassa. En tarvitse enää sekoiluja.
Lapset. Ystävät. Tyttöystäväni. Työkaverit. Lentopallo. Penkkipunnerrus. Rakkaus. A-studio. Naudan sisäfilepihvi. Joulukinkku. Väinö. Entiset oppilaat. Kevät. Syksy. Talvi. Kesäkin. Pilleriongelman selätys. Ihmisten outo hyvyys minua kohtaan.
Niin. V. 2002 heinäkuussa olisin voinut tehdä lenkillä toisenlaisen päätöksen. Elämän nälkä ei antanut mahdollisuutta. Katsoin rampilta kun rekat ajoivat ohi. Menkööt vittu ohi. Eletään elämä pois kuleksimasta. Elämäni paras päätös.