On se metkaa, miten jotkut meistä on viisaampia kuin toiset. No tietenkin on. Tarkoitan nyt ihmisiä, jotka tekevät viisaita ja harkittuja valintoja. Jo nuorena. He ennakoivat, spekuloivat, ottavat selvää, funtsivat, googlettavat ja kysyvät neuvoja viisaammilta. He suunnittelevat elämäänsä. Ja sitten tekevät valinnan. Mistä lie oppinsa saavat? Ja sitten on niitä, jotka elävät tunteella. Taivaanrannan maalareita ja fiilisihmisiä. Fiilisihmiset ovat rennompia, luovempia, erehtyväisempiä, kokeilunhaluisempia ja yleensä hauskempia (ja niiden kanssa on mukavampi chillailla). Keskimäärin törttöilevät enemmän kuin nämä syntymäviisaat.

Syntymähetkellä jokainen on tyhjä taulu. Tabula Rasa. Sittenpä alkaakin syntien tehtailu, virheet ja väärät valinnat. Ja siihen päälle ne toisten tuottamat traumat. Koulukiusaamiset, sisarkiusaamiset. Ja ne mokat, jotka hävettää, eivätkä jätä rauhaan.

Kun sitä oikein eletään, alkaa sitä pa…a kertymään lisää ja lisää. Joku addiktoituu ja se on menoa. Alkaa hurman metsästys väärillä metodeilla. Pelaamalla, ryyppäämällä, pettämällä. Elämästä tulee tasapainottelua. Horjahteluja ja morkkisteluja. Anteeksipyyntöjä ja lupauksia. Horjahtaakseen taas.

Ja pohdintaa…

Onko meillä jokaisella akilleen kantapää – heikkous, jota ei halua paljastaa?

Se estää ihmisen puhkeamisen täyteen kukkaan. Urheilija loistavalla fyysisellä suorituskyvyllä, mutta pää pettää. Ei saavuttanut huippua. ”Entäs jos epäonnistun?” – kysymys riitti. Ei auttaneet mentaaligurujen hypnoosit. Ei.

Onko jokaisella luuranko kaapissa? ( a skeleton in the closet)

Se laivareissu olisi saanut jäädä väliin.

Onko jokaisella risti kannettavanaan?

Puolison alkoholismi. Rakastaa vaan ja kantaa ristinsä loppuun asti. Peittää jäljet. Kulissit pysyvät. Vaikka väkisin.

Onko jokaisella musta piste?

Isä kentän laidalla. Pojalla on lätkäpeli. Isä on koulutettu ja fiksu. Mukava kuin mikä, mutta muuttuu kentän laidalla idiootiksi. Oma lätkäura jäi D-junnuihin. Ei potku riittänyt. Viimeinen sauma saada sukuun huippu-urheilija. Haukkuu tuomarit, valmentajat, vastustajajoukkueen pelaajat ja rähinöi vastustajajoukkueen samanlaisen idiootin kanssa. Pelin jälkeen iltamyöhällä lähtee palaute valmentajalle. Peluuttaminen oli päin per.....tä. Poikani kuuluisi ykkösketjuun. Aamulla mukava symppis lähtee taas töihin.

Onko jokaisella jonkin tason addiktio?

Pahe, joka menee överiksi. Pahe alkaa saada addiktion piirteitä. Hallitsee elämää enemmän ja enemmän. Pyörii mielessä, kun pitäisi keskittyä asiakaspalveluun. Oppituntiin. Viimeiseen lyöntiin neljännessä vuoroparissa. Koppi. Käypäset ykkösvahdille. Tööt tööt.

Semmosia me ollaan. Ihmiset.

(Esimerkit eivät tällä kertaa olleet minun elämästäni :)

Miksi joku jää kiinni menneisyyden paskaan ja kärsii siitä koko ikänsä? Ihminen invalidisoituu mieleltään ja on kyvytön nauttimaan elämästä. Puolipilvinen sää on pilvinen. Muki on puoliksi tyhjä. Joku toinen on vahvempi, lujempi tai parempi unohtamaan. Tai sitten hän on käynyt asiat läpi - prosessoinut menneisyyden. Hän aloittaa vaikean elämänvaiheen jälkeen puhtaalta pöydältä. Synnit sovitettuina, traumat selätettyinä, addiktiot ja totaaliset mokat paketoituina. Jeesusteippiä on niin helkkaristi paketin ympärillä, ettei sitä jaksa enää avata. Menneet on menneitä. Nautinto elämään palaa askel askeleelta. Mika Myllylälle ei palannut. Reppu oli liian raskas.

Se tuntuu järisyttävän ihanalta, kun alat huomaamaan taas elämän pieniä yksityiskohtia ja nauttimaan niistä. Kissavideot, lentopallomatsi telkkarista, lintujen ruokkiminen, puupinon tekeminen, kukkaset, aamukahvit, ystävän puhelinsoitto, kesäyöt. Ei sen tunteen tarvitse pitkään kestää, eikä sen perässä kannata juosta. Se on nähty. Mutta sen äärelle on hyvä pysähtyä. Olla siinä minuutti. Fiilistellä. On sitten syntymäviisas tai se toisenlainen, joka maalailee taivaanrantaa.

Ne kaikki nautintoa tuottavat pikkujutut ovat olleet olemassa silloinkin, kun minä olin olemassa vain fyysisesti. Minä en nähnyt niitä. Minulla oli kiire suorittamaan tai pakenemaan.

Huikeita hetkiä elämässä ovat olleet ”isotkin tapahtumat”.

Ensirakkaus. Sä tiedät. Oli se melkoista!

Ajokortti lompakkoon ja eka kertaa kultaisella kuplavolkkarilla oikealle tielle. Ei jumalauta mikä tunne! Automankassa soi Eppujen yöjuttu. Se tatuoitiin siihen hetkeen. Se on kuplabiisi. Se on ajokorttibiisi.

Intti oli ohi. Suoraan Kajaanin Alkoon ja siitä junalla Turkuun ja laivalla Tukholmaan. En ole nauranut koskaan niin paljon. Se oli yhtä nousuhumalaa koko reissu. Nukuttiin Tukholman kallioilla. Ei tullut morkkiksia. Oltiin komeita, ylpeitä ja korskeitakin. Onneksi se jäi siihen reissuun. Korskeilu siis. Ja pelkät nousuhumalat.

Lasten syntymät. Itkua ja naurua. Onnen täyttymykset. Mun aarteet. Meidän aarteet.

Mietin, onko ihmisten vaan annettava elää ja tehdä omat virheensä ja toivoa, että mahdollisimman moni kestää kasassa ja oppii jotain? Joku nopeammin, joku hitaammin. Ja jotkut sitten eivät opi. Ne luurangot ja mustat pisteet. Paheet ja akillekset. Vai pitääkö meidän ”mukamas oppineiden” neuvoa, varoittaa, kieltää ja opastaa? Mennään sinne välimaastoon. Taiteillaan, mutta lopulta huomaamme, että aikalailla omaa tietä tässä on kuljettu.

Mutta sitä vanhan pöllön viisautta, ei voi saada kerralla (Tuure K.).

Ja hei. Huumori on paras keksintö.