Onnellisen elämän paradoksi

 

Köyhä luulee, että onni tulee rahasta. Mä luulin lapsena, että onnen määrä on suoraan verrannollinen pakettien määrään joulukuusen alla. Julkisuuden kipeä, joka ei vielä ole julkkis luulee, että onni tulee julkisuudesta. Ladalla ajava saattaa ajatella, että onni on uusi Mersu. Maratonille treenaava uskoo, että onnen määrä lisääntyy maratonin juoksemisen jälkeen. Jos edellä mainitut asiat olisivat totta, olisi upporikas, maratonin juossut, paljon joululahjoja lapsena saanut ja AMG-mersulla ajava julkisuuden henkilö poikkeuksetta superonnellinen. Onko?  

Onni on biokemiaa. Se on ihmeellistä ja se on tylyä. Rottakokein todennettua. Rotta jolta viedään mielihyvävälittäjäaineet, on itsetuhoinen. Voiko onni olla pelkästään kemiaa? En siihen täysin usko, vaikka biologi olenkin. Onhan siinä oltava jotain muutakin.

Miksi upporikas ja menestynyt julkkis käyttää huumeita? Puolenkymmentä viihdyttävää kaunotarta omakotitalon kokoisessa makuuhuoneessa ei riitä. Kokaiiniviivoista tulee rutiini ja ”onni”. Menehtyy epäselvissä olosuhteissa lukaalinsa poreammeeseen. Verestä löytyi sitä ja tätä.

Upporikas lääkefirman toimitusjohtaja tappaa itsensä. Junan alle mennyt saksalaisen jättimäisen lääkeyhtiön pomo kai totesi elämän olevan turhaa, vaikka hänellä oli materiassa mitattuna kaikkea. Menestyksellä mitattuna kaikkea. Hänellä oli kaikkea. Miksi helvetissä hän teki mitä teki? Jättikö välittäjäaine dopamiini tyystin erittymättä? Kemiako petti? Kaikki ei ollutkaan yhtään mitään. Järjetöntä.

Lukemattomat ystäväni, minä mukaan lukien, unelmoimme kenovoitosta. 200 000 euroa riittäisi siihen, että voisi hellittää, pitää töistä sapattivuoden ja onnen tunne kymmenkertaistuisi. Bah!

Kun onnen pikavoittoja alkaa ahmimalla ahmimaan, tarvitaan niitä koko ajan lisää. Baana on auki ja nopeita dopamiiniannoksia on pakko saada. Riippuvuudet kehittyvät ja riippuvuudet ylläpitävät itse itseään. Viinaa, vieraita naisia, netticasinoa, huumeita, työtä. Elämästä muodostuu kierre tyystin väärään suuntaan. Syöksylasku alkaa.

Ja paradoksien paradoksiin. Potkurilla aurinkoisessa kevätsäässä S-markettiin potkiva kansaneläkkeen varassa elävä lonkkavikainen mummo, joka on saamassa lapsenlapsensa viikonlopuksi yökylään, onkin onnellisempi kuin kaiken omistanut saksalainen lääkepomo. Tai poreammeeseen menehtynyt komea näyttelijäjulkkis, jonka ruskeat silmät katsoivat naisen kuin naisen läpi.

Mummolla ei ole addiktioita, paheita kylläkin. On viehättynyt belargonioista ja omistaa niitä kymmeniä. Belargoniataivaassa on kaiken värisiä kukkasia. Hölmöhän mummo on kun niitä keräilee. Juo kahviakin kuin kanttarelli. Juoruilee ikätovereistaan ja naapureistaan. Se välillä vähän harmittaa. Cherry-pullo on makuukammarin yläkaapissa. Lasillinen silloin tällöin. Ei silloin kun rakkaat lapsenlapset ovat kylässä. Naapurin Kertun kanssa pelaavat kortteja. Ottavat naukut ja suu on virneessä. Pientä elämää, pieniä paheita ja paljon kiitollisuutta. Onnellinen mummo. Ei mene junan alle. Ei edes harkitse. Elämä on pyhä. Mummo tietää ajan vähenevän. Elämälle kiitos, toteaa iltarukouksessaan.  

Onnen tavoittelu ei johda onnellisuuteen. Täytyy heittäytyä elämän vietäväksi ja pysähdellä niin, että pysähtymishetkessä on rauha. Pysähtelyä pitää harjoitella. Ainakin minun. Vähitellen pysähtyneenä tulevat onnen tunteet. Tunnen niitä silloin tällöin. Joskus en tuntenut.

Tunteidensa kohtaamista ei pidä pelätä. Minä pelkäsin. Oivallukset ja rohkeat siirrot ovat parantavia. Menin leffateatteriin. Katsoin leffan alusta loppuun. En paennut. Paniikkihäiriöpaskiainen yritti tehdä temppunsa. Ei enää onnistunut. Menin yöhön saalistamaan unta rohkeasti ilman kemiaa. En nukkunut, mutta selvisin. Menin terapiaan ja opettelin olemaan. Niin, olemaan. En juokse enää karkuun tylsyyttä, pelkoa tai häpeää. Välillä vielä teen niin, mutta hyväksyn sen. Olen oppinut leikkimään elämän leikkiä.

Hyvä ystäväni sanoi kauan aikaa sitten, että hän käyttää rahansa mieluummin matkailuun kuin materiaan. Minä sitä vastoin hankin materiaa. Isoja telkkareita, kaiuttimia ja merkkivaatteita. Sittemmin ymmärsin pointin. Kokemukset, muistot ja tunteet jäävät, vaikka ulosottomies kantaa kajarit veks. Muistoja se ei vie.

Tavoitteeni on pikemminkin kuvatun mummon ”kohtalo”. Ei kaiken mahdollisen saavuttaneen pohatan. Jos rakastun, olkoon niin. En pelkää. Kenovoitto saa puolestani tulla. Psyykeeni kestänee sen.