Minä - masentunut humoristi?

 

Kun aloin perkaamaan elämääni kirjoittamalla viitisen vuotta sitten, oli alkusanat seuraavat:

Elämäni on huumoria. Elämäni on musiikkia. Elämäni on ystäviä. Elämäni on työtä. Elämäni on urheilua. Elämäni on suorituksia. Elämäni on toistuvia masennuskausia. Elämäni on ollut kännejä ja riippuvuuksia.

Lapseni ovat taideteokseni. Molemminpuolinen pyyteetön ja kaiken anteeksiantava rakkaus.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Ensimmäinen mieleeni tullut asia oli huumori. Kai se jostain kertoo. Jos olen humoristi, olen sellainen humoristi, joka ei kerro vitsejä. Yhden opettelin. Kukaan ei nauranut, koska takeltelin ja tahditin kerronnan miten sattuu. Tuli hiljaisuus. En muista enää vitsiä. Mahdollinen huumorini lienee välittynyt muuta kautta. Nauraneet kuitenkin ovat.  

 

Kesä 87 heinäkuu jotain

En riitä. Perusolettama, joka valtaa mielen päivittäin. Naapurissa oleva ystäväni pyytää rippijuhliinsa. ”Ole sitten vieraille se hauska Könä” toteaa ystäväni helteisessä tuulikaapissa. On heinäkuu. Lempinimeni on Könä. Ojennan ruusun ja kaksikymmentä markkaa. Menen olohuoneeseen olemaan hauska. Tuntemattomat nauravat minulle tullessani perinteiseen 80-lukutyyliin sisustettuun olokammariin esittelemään itseni. Kättelen jokaisen. Minusta on kerrottu juttuja isosille ja sukulaisille. Seison pakotettu hymy kasvoillani ja yritän sönkätä jotain hauskaa omasta rippileiristäni. Se oli ollut samana kesänä. Sinä kesänä oli kaksi hellepäivää. Oloni muistutti tietämättäni kipsissä olevaa stand up – koomikkoa ja ainoat mallit lienevät tuohon aikaan olleet Jaakko Teppo ja Esa Pakarinen. Savolaisia hekin, kuten minäkin. Koen oloni vaivautuneeksi. Mistä lähtien olen ollut stand up koomikko? Olen 15-vuotias anoreksiaa sairastava poika, joka odottelee ahdistuneena alkamatonta murrosikää. Ei äänenmurrosta, ei finnejä – pikkupoika vielä. Vittu. Minä olen fyysisessä kehityksessä jälkeenjäänyt pelle. Tai pellen tekoja minulta odotetaan. Olin juhlien ajan jäykkä kuin (en kirjoita sitä mikä tulee ekana mieleen) rautakanki. Vietin juhlissa tunnin ja lähdin pois. Olin hämilläni. Ja hauskuus? Mikä hauskuus? Missä hauskuus? Miksi minulta hauskuus?

Olin profiloitunut hauskana ihmisenä. Tai näin minä oletan. Jos oletukseni osui oikeaan, oli se omaa syytäni. Hakeuduin pellen rooliin ja nautin siitä.

 

Onhan se ollut elämän asenteeni. Huumori. Itseisarvo jopa. Nauraminen. Jekkuilu. Leikillinen ja sarkastinen piruilu. Sutkaukset (joita ihmiset eivät ymmärrä). Vittuilu, joka lähentelee kiusaamista ja ajoittain ylittää rajan. En sitä tajua. Sanokaa se minulle! Omasta mielestäni hauska vittuilu onkin muuttunut toisten mielestä kiusaamiseksi, jolla loukkaan toisia ihmistä. Ystävääni. Siskoani. Äitiäni. Milloin ketäkin. Ei näin Janne. Skarppaa!

 

Sysimustat jutut, joista löytyy tilkkanen rutikuivaa sarkasmia. Repeilen. Nauran meemeille. Osa niistä on nerokkaita. Nokkelia. Ilmestyvät yhteen lukuisista WA-ryhmistäni. Kikatan. Ne on semmosia meemejä, joita ei voi lähettää mihin tahansa ryhmään. Pitää olla tarkkana. Päihtyneenä meemejä ei kannata jaella eteenpäin. Päihtyneenä ei kannata ylipäänsä lähetellä yhtään mitään, vaikka silloinhan se on kaikista mukavinta. Meemeissä pilkataan sellaisia asioita, joista ei opehuoneessa hiiskuta. Parhaimmillaan meemit ovat todella oivaltavia ja terävästi ajankohtaan iskeviä. Trump ja Putin. Korona. Uudenmaan sulkeminen.

 

Sanamuunnokset. Osasin niitä nuorena kymmeniä ja pudottelin niitä sopivissa ja sopimattomissa paikoissa. Milloin Arska meni terapiaan, milloin teholle. Dokulampussa käsiteltiin kirjallisia teoksia kuten Kurtisaanin palli, Serpien kylässä tai Pallaksen yskähalvaus. Dokulampussa Pedro tapasi kirjailijoita (Petelius). Sketseissä juotiin alkoholia ja esiteltiin vierailijan teoksia. Lopussa dokulamppu sammui ja kirjailija aloitti Pedron kanssa tinuamaan. Lainasimme verbiä yhden mainion ystäväni kanssa, kun olimme lähdössä mieron tielle. Nauroimme. Tinuamaan.

 

Nauran myös kissavideoille. Olen kissavideoiden suurkuluttaja. Hiton hauskoja. Kissa on hauskempi kuin koira. Kissa paskat välittää isännästään. Onhan se nyt hauskempaa kuin emäntäänsä palvova hauveli.

 

Parhaimmillani onnistun ja olen onnistunut naurattamaan ihmisiä. Mielentila ratkaisee paljon. Lähes kaiken. Koska ihmiset lapsuudestani lähtien ovat satunnaisen säännöllisesti nauraneet minulle, uskaltanen todeta olevani huumorintajuinen ihminen. Jos napakymppiä ja työpaikkahakemuksia uskon, on jokainen meistä huumorintajuinen. Kuka meistä haluaisi markkinoida itseään huumorintajuttomana? Huumorintajuttomiakin on. Olen oikeasti tavannut huumorintajuttoman ihmisen. Ne ovat kauheita kohtaamisia.

 

Opettelin ulkoa sketsisarjojen valiopätkiä ja kulttileffojen herkkuotoksia. Ne sävyttivät elämääni ja toivat iloa. Ahmin niitä tuntitolkulla. Se oli hyväksyttyä laiskottelua. Mieleni nautti ja minä myös. Oli ajanjaksoja, jolloin elin huumorimaailmassa. Se oli helkkarin mukavaa. Repliikkini ihmisten kanssa keskustellessani täydentyivät lainatuilla lauseilla. Lainaukset tulivat kotimaisista viihdeohjelmista ja elokuvista. Velipuolikuu. Tabu. Tankki täyteen. Reinikainen. Simpauttaja. Pedron ja Pirkka-Pekka Peteliuksen yömyöhät. Hei Hulinaa ja Hui Helinää. Lama-ajan pelastajia nollabudjetilla. Sitten tulikin jo Kummeli.

 

Oli välitunteja, jolloin imitoin sketsejä paikalle ilmaantuneelle seurueelle. Imitoinnit olivat äänenpainoja ja ilmeitä myöten yhteneväisiä alkuperäisten kanssa. Luokkakaverit kikattivat ja minä nautin. Harkitsin näyttelijän uraa, mutta ei minulla ollut rohkeutta, eikä taitojakaan. Haave oli, mutta ei uskallusta. Nautin roolistani luokkamme tai lentopalloseuran julki-idioottina pellenä ja myöhemmin intissä täysin pöljien juttujen latelijana. Mitä paksumpaa tarinaa keksin, sen paremmin se putosi. Ja minähän keksin, enkä sordiinoa liiemmin käyttänyt. Laulelin myös paljon ja intissä löysin Kake Randelinin. Kiitos jääkäri Suontakasen.

 

Mieleni maailma oli täynnä ristiriitaisuuksia ja ihmeellisiä kytköksiä. Olin aidosti täynnä naurua ja iloa, mutta toisessa hetkessä vapiseva ja masentunut nuori mies. Sittemmin aikuinen. Välillä olin neuvoton ja hämilläni. Identiteettini oli kasvamassa oudoksi, enkä pitänyt siitä. Enkö voisi olla aina hauska ja iloinen? Miksi tarvitaan massiiviset mahalaskut ja niiden seurauksena karmiva ja ilon elämästä syövä ahdistus? Osasin vaikeimpinakin aikoina kytkeä pellevaihteen päälle. Se oli suojamuuri, jonka sisälle pääsin piiloon. Pellenä en paljastunut.

 

Huumorissa pidän spontaaniudesta ja improvisoinnista. Tabu ja Velipuolikuu toimivat helevetin hyvinä esimerkkeinä. Oli käsikirjoitus, mutta näyttelijätalentit, Heiskanen, Petelius, Vierikko jne. saivat vapauksia ja niistä syntyivät legendaarisimmat otokset. Oikeudenkäynti. Juppe Puputti.

 

Tosin Jaakko Teppo on omaa luokkaansa.

Viime juhannuksena pojat heräs Römppäisen Veikon lattialta kammottavvaan tunteeseen. Välillä pelotti että kuolee ja välillä pelotti ettei kuole. Veikko kerto että välillä tuntu, että molemmissa kainaloissa olis ollu kaks nuorempata konstaapelia kuolleena. että semmone olo.

Pojat oottelj siihen järven taakse Pielaveen puolelle kaappa-aatoo. Siitä saapi keskiolutta sitte. Kohta kaappa-aato tuli ja Topi lähti tyhjien kuorien kanssa soutamaan valtavalla vauhilla kaappa-aatolle ja kohta souti vähintään yhtä noppeesti takasi. Topi tuli pirtiin ja totesi ”Perkele kirjasto-aato”

Jaakko Teppo. Karjalan kunnailla.

 

Sisältä syövä krapula on saanut pientä toivoa paranemisesta esim. Jaakko Teppoa kuunnellessa.

 

Vituttaa aikamme vähemmistöön kuuluvat viisaat, jotka ovat alkaneet laittaa huumorille rajoja. Ei huumorille laiteta rajoja, ellei se satuta yksilöä henkilökohtaisesti. Pyydän anteeksi, mutta jos alamme siivoamaan menneisyydestä sen ajan tuotteita – hyvät herrat, Pekka Puupää elokuvat – teemme virheen. Teemme suuren virheen.

 

Kyllä. Ohjelmissa loukataan vähemmistöryhmiä ja ihmisryhmiä ylipäänsä, mutta aloitammeko silloin puhdistuksen ja sensuurin, jolle ei löydy rajoja? Vähemmistön ehdoilla tämäkin. Jokainen lopulta valitsee mitä katsoo. Jos huumorille aletaan laittamaan rajoja, alkaa sellainen ääririkkaan kulttuurin kaventaminen, joka ei tule loppumaan.

 

Olen kertonut psykofyysisistä oireistani ja sairauksistani varmasti kyllästymiseen saakka. Monivammainen. Pahinkin hengitysteiden ahdistusmöykky tai rytmihäiriökohtaus katoaa, kun nauru alkaa. Kun kaveri kertoo puhelimessa mojovan jutun. Nauru vie mennessään ja velat ovat hetken saatavia, kuten noususemmoisessa. Saman tunteen kohtaan, kun katson Simpauttajan alkukohtauksen. Kummelista Jankon betonin. Tai Velipuolikuusta kiinteistövälittäjäpätkän.

 

Huumori parantaa. Huumori piristää. Huumori antaa elämälle sisältöä. Huumori yhdistää. Huumori vapauttaa.

 

”Oletko sä Peräsalmi pelle vai pelimies? Oon pelleileväpelimies!”

 

Toipuessani lukuisista mielen ongelmistani, on suuri rooli ollut huumorilla. Nauran itselleni ja kaikelle muullekin. Olen ajatellut, että kaiken muun vähemmistö pystyy nykyaikana halutessaan kieltämään, paitsi ei itseni dissaamista. Se lienee pyhää ja koskematonta. Jos nauran itselleni julkisesti, sille ei kukaan voi mitään. Siksipä se kiehtookin.  Minua naurattaa nyt mokailuni, joille en aina ole pystynyt nauramaan. Nauraminen on sellaista naurua, etten kaipaa niitä aikoja takaisin ja olen haudannut ne. Jos niitä joku haluaa minua loukatakseen hyödyntää, en minä enää välitä. Nauran tarvittaessa hänen kanssaan, kuinka Tollo olenkaan välillä ollut.

 

Niin - mielen ongelmista toipumisessahan on ne muutamat jutskat. Siis ne valinnat, joita on tehtävä, että elämä vielä iloksi muuttuu. Opettele pois vääristä rutiineista, kerro ongelmistasi jollekin ja mene rohkeasti pelkoja päin. Sieltä pääsee tarvittaessa pois. Älä pelkää ihmisiä, älä virheitä ja ymmärrä kaiken rajallisuus. Ja naura niin helevetisti!  

 

En ole vielä päättänyt katsonko kuolinvuoteellani Jaakko Tepon keikkaa Shelliltä Pohjois-Karjalasta vai kuuntelenko kotimaista pop- rock- ja iskelmämusiikkia. Vai olisiko Simpauttaja sittenkin valintani?